Huovarin saaren kalaputkat
On kesäkuun alku 2017 rajavyöhykkeen sisällä sijaitsevassa Huovarin saaressa, Itäisen Suomenlahden kansallispuistossa. Aamun harmaus ja merisumu hälventyvät auringon ja sinisen taivaan tieltä.
Huovarin Kalastajain Avustusseuran puheenjohtaja Hannu Peltola ja kalakaveri Pentti Mässeli istuvat Peltolan muutaman neliön kalaputkan rappusilla nauttimassa auringon lämmöstä kahvikupposet kädessä. Siika- ja hailiverkkojen lasku saa vielä odottaa.
Aava meri on edessä. Katse kiinnittyy veden pinnan värinään muutamien satojen metrien päässä. Pinta kiehuu, väreilee. Haili (suolattu haili eli silakka) kutee pinnassa, sillä juuri siinä kohtaa vettä ei ole kuin metrin verran. Viitisenkymmentä merimetsoa ja lokkia kalastaa ja lentää hailiparven yllä.
”Pari päivää hailin kudun jälkeen saa siikaa pyydystettyä hyvin tuosta kohtaa”, Peltola tietää.
”Siika ei syö tuoretta kutua, sillä mädin pitää hieman turvota vedessä. Sen jälkeen siiat ovat kuin syöttöporsaat mahan ollessa killillään hailin kutua.”
Pienellä, reilun puolen hehtaarin kokoisella saarella on kalliolla rivissä 26 muutakin kalaputkaa eli majaa, joiden sisällä ei tuuli tuiverra eikä sade piiskaa.
Saaristomme kaakkoisimmassa kulmassa sijaitsevan Huovarin ”kalajastakylässä” ei luonnon rauha ja idylli ole aina itsestäänselvyys – tai onko sitä enää ollenkaan? Vuonna 2016 käyttöön otettu tutka tarkkailee koko Suomenlahden vesiliikennettä. Pieni hurina kuuluu kaikkialla saaressa. Toisia ääni häiritsee, toiset ovat tottuneet.
Luontokin voi sekoittaa rauhaa. Lähivuosikymmenten ehkä hurjin näytös luonnonvoimista tapahtui eräänä vuoden 2012 elokuun yönä.
Meri täynnä rojua
Oli maanantaiaamu, kun Peltola sai työpaikalleen puhelun Huovarista muutamalta tutultaan, jotka olivat saapuneet saareen aamulla kalastamaan.
”Lähdin heti tulemaan mantereelta isolla veneellä kohti Huovaria. Pulterinsalmella alkoi tulemaan ensimmäisiä meressä kelluvia tyynyjä vastaan. Lähempänä saarta meri oli täynnä rojua,” Peltola muistelee.
Huovarin saaressa vallitsi täysi katastrofi. Osa kalamajoista oli ylösalaisin. Osasta oli pieni kasa lautoja jäljellä.
Trombi eli syöksyvirtaus oli kulkenut saaren kautta aamuyöstä ja nostanut monet majat ilmaan. Oli pienestä kiinni, etteivät aamulla kalalle saapuneet miehet nukkuneet edellisyötä Huovarin mökissään. Aikomus oli tulla jo edellisenä iltana verkkoja laskemaan.
”Kuulin, että yöllä oli ollut meren yllä tuhansia salamoita, uskomaton välke. Sienimäinen pilvi näkyi taivaalla.”
”Meidän kalaputka oli venevajan takana kalliolla kuin pannukakku. Mökki lähti mutta portaat ja puupinot jäivät paikalleen. Nyt mökki on pultattu kallioon kiinni.”
Peltolan uuden kalaputkan rakentaminen ja varustaminen maksoi kaikkineen yli 5000 euroa. Oman työn osuutta ei laskettu. Rakentamista edelsi Peltolan mukaan kunnon paperisota Metsähallituksen kanssa. Luvat saatiin samanlaisen kalaputkan rakentamiseen mitä tuhoutunut oli ollut.
Metsähallitus omistaa maan, koska saari kuuluu kansallispuistoon. Kalaputkia ei saa myydä eteenpäin. Niiden omistus voidaan siirtää henkilöltä toiselle saman suvun sisällä.
Viikot jäällä, viikonloput mantereella
Ammattikalastuksen loputtua Huovari on nyt virolahtelaisten ja lähialueen muiden entisten kalastajien ja perheenjäsenten kesänviettopaikka, henkireikä, hermolepopaikka. Nyt kalastetaan omaksi iloksi.
Saari on ollut kalastustukikohta jo 1800-luvun puolella. 1930-luvulla täällä oli aktiivista kalastusta, joka hiipui sotien ajaksi. 1950-luvun lopulla suomalaiset saivat vuokrattua Neuvostoliitolta noin 30 vuodeksi Huovarin eteläpuolisen vuokra-alue A:n, missä talvikalastus oli hyvin tiivistä 1960 ja 1970-luvuilla.
”Kalasaaliskin oli ihan huippuluokkaa tällä noin 200 neliökilometrin kokoisella vuokra-alueella. Isäni Sakari oli ammattikalastaja ja vietti talvisin arkipäivät avomerellä, viikonloppuisin kävi kotona mantereella”, Hannu Peltola sanoo. Osa kalastajista liikkui hiihtämällä, toiset potkukelkalla, kuka milläkin. Purjetta käytettiin apuna vauhdin lisäämiseksi.
Peltola muistaa isän kanssa tehdyiltä kalareissuilta muun muassa sen, että yhden yön pyynnissä saattoi hyvinkin saada 10 verkolla 400 siikaa, karisiikaa. Sen maku on kuulemma paljon parempi kuin vaellussiian.
Huovarissa oli aikoinaan kaksi hevostallia. Kalamajat vedettiin reen päälle, ja hevoset vetivät reet jäälle.
Myöhemmin traktorit hoitivat hevosten työt. Kalastajat saivat rauhassa kalastaa merellä. Raassalit eli kalankuskaajat kävivät avannolta avannolle ostamassa kalat kalastajilta ja veivät saaliit maihin mantereelle Virolahteen.
Vuokra-alueella ja Huovarin ympäristössä oli myös hylkeenpyynti luvallista ja yleistäkin. Pääpyyntikohde oli Itämeren norppa, joka viihtyy kiintojäällä. Suomenlahdella jo ennestään muun muassa myrkkyjen takia pienentynyt norppakanta koki joukkokuoleman 1990-luvulla.
”Täällä tapahtui katastrofi, kun hylkeen raatoja löytyi uskomattomia määriä lähes joka saaren rannasta. Samoin ruokkeja, tiiroja ja muita lintuja kuoli. Tiira saattoi kesken lennon tippua alas kuolleena.”
Peltola kertoo, että tutkimusten perusteella syyksi epäiltiin mereen upotettuja ammuksia tai taistelukaasuja, kuten hermokaasuja. Myös levämyrkyt saattoivat aiheuttaa kuolemia. Norppakanta romahti täysin ja putosi Suomenlahdella alle 200 yksilöön. Eikä se ole siitä toipunut.
Talvikalastusta ei täällä ole voinut harrastaa sitten vuoden 2013 jälkeen, jolloin viimeksi pääsi Huovariin jäätä pitkin.
1970-luvun jälkeen ovat kalansaaliit vähitellen pienentyneet. Virolahdella on enää yksi ammattikalastaja jäljellä. Sen lisäksi muutamat saavat kalastuksesta sivutuloja.