Teksti: Hannu Niklander

Vitsin mukaan Islannissa metsään eksyneen on noustava varpailleen, niin näkee latvojen ylitse. Enää neuvo ei päde kaikkialla. Vierailin historiallisessa Skálholtissa, josta tulivuori Heklan vuoden 1766 purkauksen jälkeen hallinto siirrettiin turvallisempaan Reykjavíkiin. Skálholtissa on yhä tuomiokirkko, piispanasunto sekä kansankorkeakoulu ja kylä.

Emäntäni Margrét Bóasdóttir kertoo viimeisten 15 vuoden aikana tapahtuneista muutoksesta. Hänen miehensä Kristján Valur Ingólfsson toimii piispana. On aikaa katsoa, kuinka puut ovat yltyneet kasvamaan, paikoin jopa tukkineet näköalat.

Luontaisesti laaksoissa on kasvanut pihlajaa, koivua, haapaa ja pajua. Metsävirasto Vesturlandsskógarin julkaisusta Ýmis fróðleikur (Erinäisiä tiedonantoja) ilmenee, että maahan on luontaisten lajien sijaan istutettu alaskalaista sitkankuusta, siperianlehtikuusta, kontortamäntyä ja jättipoppelia. Myös eri lajien pihapuita on perinteisesti vaalittu, ja parhaissa tapauksissa ne on saatu pensaan kokoisiksi. Nyt kasvukausi on pidentynyt, ja puut venähtävät yli odotusten.

Kävelyllä Laugarásin kylälle on helppo huomata, että yhtä hyvin voisi olla Suomen Peräpohjolassa. Jykevät haavat reunustavat tietä ja sivumpana niitä varttuu lisää. Moni ei pidä avaran maiseman sulkeutumisesta.

Se on inhimillistä: muuttuvassa maailmassa luonnolta vaaditaan staattisuutta, juuri sen tulisi pysyä ennallaan. Toisaalta, jos muutos ei kelpaa, niin mikä luonnon vaihe tahdotaan säilyttää?

Ennen laidunnuksen ja hakkuiden alkua 800-luvulla Islanti oli varsin metsäinen. Saarella ei edelleenkään ole paljoa metsiä, laajat sisäosat ovat suoranaista autiomaata. Silti on ymmärrettävää, että Skálholtin kaltaiseen kansallismaisemaan ei kaivata historiallisia näkymiä katkaisevia muutoksia, vaan seutu tahdotaan pitää kukoistusaikansa asussa.

Haapa kuuluu Islannin kotoperäisiin puulajeihin. Kuva: Hannu Niklander

Islantimetsittyminen

Tilaa uudistunut Suomen Luonto!

Tunne luontosi ja tue luonnonsuojelua, tilaa lehti tai digilukuoikeus!