Harva tietää että herkkukauppojen säilykkeenä myytävä ”enokitake” onkin itse asiassa suomalaisessa luonnossakin yleisesti kasvava talvijuurekas. Kaupassa se on vain kovin toisennäköinen, tavattoman pitkäjalkainen, kalpeanvalkoinen ja pienilakkinen; sienet ovat kuin valkoisia, pitkiä nauloja. Ne maistuvat mainioilta kinkkuviipaleiden kanssa.

Sienten väri ja muoto johtuvat niiden kasvattamisesta pimeässä, jolloin jalka vain kasvaa pituutta. Lakki jää pieneksi nupiksi ja jää vaille väriä.

Rantapajukoiden lahoilla oksilla ja rungoilla tai muissa lehtipuissa näkee hoikkajalkaisia, ruskeankeltalakkisia, varsin pienikokoisia sieniä, joiden lakki on usein hyvin limainen – ne ovat luonnon talvijuurekkaita. Jalka on tumman, joskus lähes mustan samettimaisen karvakerroksen peittämä. Laji kasvaa pieninä ryhminä kaatuneilla tai lahoilla lehtipuilla, erityisen mielellään rantalepikoissa tai pajukoissa.

Vaikka ensilumi peittäisi ne ja ulkoilma notkahtaisi pakkasen puolelle, talvijuurekas jatkaa kasvuaan. Se on siis viimeinen ruokasieneksi katsottava laji. Hyvä, mieto sieni se onkin, vaikka sitä ei juuri kukaan luonnosta kerää. Sitä ei tarvitse esikäsitellä. Maailmalla talvijuurekas sen sijaan on arvostettu ruokasieni ja esim. japanilaiset viljelevät sitä paljon.

Hiljattain on huomattu että talvijuurekas-käsitteen alle kuuluu useita lajeja, joista meilläkin kasvaa ainakin kaksi lajia, Flammulina elastica ja Flammulina velutipes. Eroa on mikroskooppisissa tuntomerkeissä, lakin keltaisuudessa ja jalan samettinukassa. Syötävyydeltään ne lienevät kuitenkin samaa luokkaa. Ei siis kannata menettää toivoaan vaikka pakkanen jo uhkaakin ja ensimmäiset lumihiutaleet satavat maahan. Silloin etsitään talvijuurekkaita!