Tapasin isolimakotilon puolen kilometrin päästä Näsijärven rannasta, lämpimänä ja kuivana heinäkuun päivänä, kun ojatkin olivat kuivillaan. Oliko helle sekoittanut kotilon päiväjärjestyksen?

Evoluutio ei liene vielä edennyt niin pitkälle, että limakotilot ryhtyisivät siirtymään maalle. Nehän ovat vesieläimiä, joilla on kidus. Isolimakotilon pitää tulla lämpimästä vedestä pintaan täyttämään kiduksensa ilmalla suunnilleen kerran kymmenessä minuutissa. Kotilo tulee siis jonkin aikaa toimeen ilmassa, mutta pian se kuivuu liikaa ja henki menee. Kylmässä vedessä limakotilot voivat pysytellä jatkuvasti. Tapaus tuntui siis vallan oudolta.

Ajattelin ensin, että jokin lintu, kaiketi varis, on yhyttänyt kotilon rantavedestä ja lähtenyt kuljettamaan sitä mutta pudottanut sen. Yksilö oli kuitenkin jättiläismäinen, kysyjän mukaan 9,2 senttiä pitkä. Kun kotilo vielä oli oudon tumma ja juovikas, näytin kuvaa nilviäistutkija Ilmari Valovirralle. Hän ilmoitti suoralta kädeltä, että se on maakotilo Itä-Afrikasta, akaattikotilo (Achatina fulica). Varsinkin Englannissa sen nuoria yksilöitä käytetään viinimäkikotiloiden ravinnoksi. Ne jauhetaan lyhyen tarhauksen jälkeen jonkinlaisiksi pelleteiksi.

Eteläisten maiden ravintoloissa kannattaa olla tarkkana ”etanoita” (escargots) maistellessa, sillä viinimäkikotiloiden kuorista on löytynyt muitakin Helix-lajeja. Ehkäpä niihin eksyy joskus akaattikotiloitakin.

Ehkä kotilon oli kuljettanut paikalle joku koiranleuka tai sitten kyseessä oli jonkinlainen vahinko, vaikkapa lemmikkieläimen karkaaminen.