Duum duum duum!!! duumgrgrduumgrgr!!! dumdumdumdum!!! rrrgrtgrt!!! Sanoin kuvaamattomasti. Loputtomasti. Ikkunat rätisevät, seinät jymisevät, lattia järähtelee. Päivä on taas ehtinyt iltaan. Voisi lukea, levätä, käydä sitten nukkumaan.
Jos voisi.

Töyrään takana parkkipaikalla meteli vaimenee hiukan, kun äänen paine hajoaa ilmaan eikä vahvistu maapohjan ja rakenteiden kautta. Subwoofereiden jytke hakkaa rintakehää ja särkee diskantit rätinäksi, mutta nk. keskustelu on mahdollista. Miehillä on kuulemma oikeus soittaa musiikkia omissa autoissaan aivan miten haluavat. Sitä paitsi he ”vain testaavat” toimivatko tavaratilan täyttävät kaiuttimet kunnolla. Jos on valittamista, ”kannattaa hankkia elämä” tai ”vapaasti muuttaa pois”. Sitten joku jo kyllästyy, lisää volyymia vielä viimeisen pykälän ja kiihdyttää moottoria ulvottaen ja renkaita käryttäen paikalta. Viitisentoista miestä nojailee autoihinsa kehottaen ”nillittäjää painumaan helvettiin”. Och det samma på svenska.

Viikossa voi olla päivä ilman tätä tuntikausien iltasoittoa. Mitä kodin seinien sisälle silloin kuuluu: ohitustien meteli, viritettyjen mopojen räikynä, katu­kisakaasuttelu, ruohonleikkuri tai lehtipuhallin, roska-­auto tai lumiaura, tavarajunavetureiden jyry, selostuksen möly urheilukentältä, ulkoilmakonsertin jytinä lähi­torilta, romuttamon ja kivimurskaamon loukutus kauem­paa, satunnainen helikopteri ja hävittäjäkone.

Voisipa tosiaan muuttaa. Mutta maaseudun rauhastakin on kokemusta: hävittäjät lentävät siellä useammin, metsäkone möyryää, lähitiellä rälläävä rallikuski tekee itsensä tiettäväksi siinä missä laituria kohti koukkailevat vesijetteilijät ja pikaveneilijätkin. Joku järjestää talvisin moottorikelkkasafareita, toinen harrastaa ammuntaa ja motocrossia. Salmi raikuu biletyksestä yöt läpeensä.

”Elä ja anna toistenkin elää”, neuvoo sanonta. Sen jälkimmäinen osa on hylätty tarpeettomana jo aikaa sitten ja ensimmäisenkin merkitys on hukkunut ”hyvään pöhinään”.

Toinen tuttu sanonta väittää, että ”kyllä maailmaan ääntä mahtuu”. Ehkä joskus mahtuikin, enää ei. Sama juttu kuin hiilidioksidipäästöissä: ilmakehä on täynnä. Enempää ei kestä kukaan. Ei subbareiden luukuttaja, ei wanna be -rallikuski, eikä kaupungin rocktapahtuman menestystä juhliva virkamieskään.

Muistan murrosikäisen tytön, joka kulki maantien varteen kuuntelemaan liikennettä. Hän toivoi, että malminetsijät pian löytäisivät kaivoksen perustamiseen johtavan kiven. Kylä kasvaisi, tie levenisi, saataisiin disko, tulisi ääntä ja säpinää. Sitten tyttö täytti neljätoista ja hormonihuuruiset unelmat jäivät sinne tien varteen. Monilla puberteetti vain jatkuu jatkumistaan, läpi ainutkertaisen elämän.

kolumnirauhaääni

Tilaa uudistunut Suomen Luonto!

Tunne luontosi ja tue luonnonsuojelua, tilaa lehti tai digilukuoikeus!