Lajien tunnistaminen talviasussaan on kuin salapoliisityötä.
Talvella kasvien tutuimpia tuntomerkkejä ei ole näkyvillä, ja tunnistaminen voi vaatia pähkäilyä. Kuva: Anna Tuominen
Teksti: Anna Tuominen
Kiukuttelevat talvisäät tekevät tilaa kauniille pakkaspäivälle, ja yhä korkeammalta kimmeltävä aurinko houkuttaa ulos kasviretkelle. Kauas ei tarvitse mennä, sillä pientareet ja joutomaat ovat talventörröttäjien valtakuntaa. Jos lähimaastot alkavat olla läpikolutut, törröttäjiä voi lähteä etsiskelemään vaikkapa avoimilta rannoilta, joilta löytää uutta lajistoa.
Törröttäjien tunnistaminen on ihan oma lukunsa verrattuna kesäiseen kasviretkeilyyn. Mihin kiinnittää huomiota, kun värikkäät terälehdet ovat jo aikoja sitten lakastuneet ja lehdetkin ovat pudonneet? Vihjeitä kannattaa etsiä myös lähiympäristöstä. Vuonna 2016 ilmestynyt Ari-Pekka Huhdan opas Talventörröttäjät helpottaa lajintunnistusta upeine kuvineen.
Talventörröttäjäretkeilyyn ei tarvita lumista talvea, päin vastoin. Lapin metriset kinokset peittävät useimmat talventörröttäjät alleen. Lumettomasta maasta taas voi löytää enemmän pudonneita lehtiä tai muita tunnistusta helpottavia vihjeitä, eikä lunta tarvitse olla koko ajan kaivelemassa saappaanvarsista.
Kuljeskelen kameran kanssa pitkin jyväskyläläisen lähiön katuja ja hyökkään hankeen aina kun sieltä pilkottaa jokin uusi kasvi. Pari vuotta sitten rakennettu tie pientareineen ja alikulkuineen osoittautuu aarreaitaksi.
Jyväskylän pientareita hallitsee pietaryrtti. Se törröttää isoina mättäinä ja kurkottaa monesti yli metrin korkeuteen. Kuva: Anna Tuominen
Pietaryrtin keltaiset pampulamaiset mykerökukat muuttuvat talvella kupeiksi kun siemenet varisevat hangelle. Kuva: Anna Tuominen
Kun saman lajin yksilöitä on monta, voi löytää myös yksilön, jossa lehdet ovat tallella. Se helpottaa lajintunnistusta. Kuva: Anna Tuominen
Siankärsämön kukinto on samantapainen kuin pietaryrtin. Kuva: Anna Tuominen
Lähempää katsomalla huomaa kuitenkin, että yksittäinen kukka on eri muotoinen. Kuva: Anna Tuominen
Määritys kuivuneen kukan perusteella ei olisi minulta onnistunut kovin helposti, mutta onneksi yksi tutunnäköinen lehti oli vielä jäljellä ja paljasti lajin. Kuva: Anna Tuominen
Talventörröttäjille pystyyn kuivuminen on lisääntymisstrategia. Kun ne varistavat siemeniään hangelle, tuuli ja sulamisvedet kuljettavat siemenet kauas uusille kasvupaikoille. Osa kasveista leviää nimenomaan tuulen avulla, ja korkealle ojennettuihin siemeniin tuuli tarttuu paremmin.
Paksu varsi ja kookas kukinto erottavat karhunputken useimmiten lähilajeistaan. Samannäköinen väinönputki taas on pohjoinen laji ja viihtyy rantamaisemissa. Kuva: Anna Tuominen
Karhunputki on talventörröttäjien klassikko. Kuva: Anna Tuominen
Kasvupaikka on kesälläkin tärkeä kasvin lajituntomerkki, mutta talvella sen merkitys korostuu. Aina sen perusteella ei voi kuitenkaan tehdä varmaa tunnistusta, sillä vaikka väinönputki ei kasva monilla karhunputken suosimista kasvupaikoista, yleinen karhunputki viihtyy myös väinönputken suosimilla Pohjois-Suomen puronvarsilla. Silloin voi koittaa etsiä vielä kukinnossa kiikkuvan siemenen tai lehden lumen alta, joilla määrityksen varmistaminen helpottuu.
Kaikki nokkosen lehdet olivat varisseet jo aikoja sitten. Kukinnot osoittavat kaikki samaan suuntaan kuin talvimyrsky olisi jäykistänyt ne aloilleen. Kuva: Anna Tuominen
Nokkosen roikkuva kukinto on kuivahtaneena rankanakin samanoloinen kuin kesällä. Kuva: Anna Tuominen
Suomupintainen mykerö viittaa ohdakkeisiin. Kuva: Anna Tuominen
Piikkejä löytyy, kyseessä ei siis voi olla esimerkiksi ahdekaunokki. Kasvin varressa ei kuitenkaan ole piikkejä, joten vaihtoehtoja ei jää montaa. Kuva: Anna Tuominen
Kukkien perusteella päättelen lajin pelto-ohdakkeeksi. Vähäpiikkisen huopaohdakkeen latva ei ole samalla tavalla haarainen kuin pelto-ohdakkeen. Kuva: Anna Tuominen
Pujo näyttää tutulta myös talvella. Kuva: Anna Tuominen
Myös lehtiä on hyvin tallella. Kuva: Anna Tuominen
Pujon kukinto. Kuva: Anna Tuominen
Tämä käkkyräinen varsi ylettää vain joitain kymmeniä senttejä hangen yläpuolelle. Kuva: Anna Tuominen
Varsi on täynnä pientä piikkiä. Kuva: Anna Tuominen
Tutun näköinen kukkaperä! Vadelmahan se. Kuva: Anna Tuominen
Kasviretki on edennyt menestyksekkäästi, sillä tuttuja tuntomerkkejä on löytynyt ja eri lajejakin on riittänyt mukavasti. Sitten otsa kuitenkin rypistyy. Kukinnon siemenkodat eivät oikein näytä tutulta, ja ainokainen kiinni pysynyt lehdykkä hämmentää vielä enemmän. Kääntelen kasvia ja räpsin paljon kuvia, jotta saisin tallennettua mahdollisimman paljon tuntomerkkejä talteen jälkipähkäilyä varten. Vartta hypistellessäni kuitenkin välähtää.
Siemenkodat ovat komeat, mutta kasvi ei näytä turhan tutulta. Kuva: Anna Tuominen
En tunnista lehteäkään. Kuva: Anna Tuominen
Kulmikas varsi paljastaa lajin. Särmäkuisma! Kuva: Anna Tuominen
Suurien soikeiden lehtien varistua särmäkuisma näyttää varsin erilaiselta kuin kesällä. Kuva: Anna Tuominen
Myös tätä lajia pitiää pähkäillä aika kauan. Tähtimäisistä kukkapohjuksista tulee mieleen kultapiisku. Kuva: Anna Tuominen
Myös kapeat lehdet viittaavat kultapiiskuun. Varmistan määrityksen vielä vertailemalla kuvia ja tuntomerkkejä kotisohvalla. Kuva: Anna Tuominen
Tulee aika lähteä kotiin. Aurinko laskee, ja hyvästä yrityksestäni huolimatta kovapintainen hanki on kiskonut tuulihousujeni lahkeet toistuvasti ylös. Villasukan reunat ovat jo läpimärät ja polvet hiukan kohmeessa lumipenkassa konttailusta. Paluumatkalla ehtii silti hyvin tarkkailla tuttuja lumijälkiä.
Hanki kantaa jo rusakon. Sen päälle sataneessa puuterilumessa varpaatkin erottuvat hyvin. Kuva: Anna Tuominen
Anna Tuominen
Suomen Luonnon toimittaja, toiminut aiemmin myös verkkotuottajana. Hulluna lajeihin, oli kyseessä sitten lintu, kasvi tai hyönteinen.