”Yli neljän vuoden urakka, elokuva Metsän tarina, on viittä vaille valmis. Vielä on haettava poikasten kerjäysääniä palokärjelle ja harmaasiepolle. Äänien on oltava oikeita, sillä elokuvan luonto-osuudet ovat totta. Käsikirjoituksessa on myös mystiikkaa ja uskomuksia, mutten mie puutu niihin. Niidenhän ei tarvitsekaan olla totuudenmukaisia.

Olemme simpeleläisen luontokuvaajan Mikko Pölläsen kanssa elokuvan pääkuvaajia. Yhteistyömme alkoi 2003, kun Heikki Willamon ja miun kirja Kuukkeli – sielunlintu valittiin vuoden luontokirjaksi. Sen jälkeen tuottaja Pamela Mandart soitti ja kysyi, haluaisinko tehdä kuukkelielokuvan.

En mie yksinään, sanoin. Mutta jos Pölläsen Mikko tulee mukaan, niin sitten. Niin syntyivät puolen tunnin dokumenttielokuvat Kuukkeli, metsän emäntä ja Kaakkuri – huuto lammelta. Nyt teimme Metsän tarinan, joka on tuottaja Marko Röhrin mukaan ensimmäinen koti- mainen luontoelokuva teatterilevityksessä sitten 1960-luvun. Historiaa tässä tehdään.

Mikkoa ja miuta ajaa kuvaamaan elämäntapa ja on tässä sanomakin: metsän kunnioitus. Miulla onkin se motiivi, että ihmiset tulisivat tietoiseksi metsien merkityksestä eläimille. kun metsät menetetään, myös eläimet katoavat. Yhteistyö Mikon kanssa on sujunut hyvin – silloin kun hänet sattuu löytämään. Joku aika sitten sain hänet puhelimeen ja kysyin oot sie lukenut keväällä lähettämäni sähköpostin, kun ei ole kuulunut mitään? En mie ole avannut, hän sanoi.

Olemmekin kuvanneet enimmäkseen kumpikin tahoillamme. Kuvauskohteteiiten löytäminen perustuu luonnontuntemukseen, ja olemme saaneet kerättyä elokuvaan vaikuttavaa aineistoa. Mikon ja miun kuvauspaikat ovat lähellä kotia Parikkalassa, Punkaharjulla, Rautjärvellä ja Ruokolahdella. Mukana on myös otoksia muualta kuten karhukuvaukset, sillä emme Mikon kanssa suostuneet kuvaamaan haaskalta. Olemme melko lailla luomuihmisiä.
Olisin saanut kuvattua karhutkin, mutten ehtinyt. Kaksi karhua juoksi suoraan kohti ja pysähtyi 15 metrin päähän. Toinen nousi takajaloilleen ja samassa kantapäät vilahtivat ja ne olivat poissa. Metässä mie en pelkää mitään, vaikka joskus on ollut täpäriä paikkoja.

Kolme vuotta sitten Asta- ja Veeramyrskyjen aikana Mikko ilmoitti, että nyt tulee Laatokalta myräkkä, ole valmiina. Menin eräälle mäelle ja näin kuinka tumma pilvi lähestyi jyrinän saattelemana. Kun se oli päällä, kuvaaminen jäi, sillä puita alkoi kaatua joka puolella. Juoksin autoon ja ajoin metsäaukkoon odottamaan myrskyn laantumista. Väärässä paikassa olisin aivan varmasti jäänyt puun alle. Mikko sai kuvattua myrskyä, ja se saatiin siirrettyä komeana elokuvaankin.

Erään kerran menin metsään etsimään vaimolle marjamarikkoa. Samassa kaksi ilveksenpoikasta nousi eteeni kalliolle. Soitin Mikolle, joka souti hullun lailla paikalle jostakin saaresta. Minä juoksin kotiin hakemaan videokameraa, ja niin me kuvasimme pentuja koko päivän kaikessa rauhassa.

Sain 12-vuotiaana syntymäpäivälahjaksi kameran, ja siitä lähtien se on kulkenut mukanani. Ensimmäiset kuvani otin metson poikasista. Urheilu-urani aikanakaan en herennyt kuvaamasta.

Parikkalassa kaikki urheilivat pienestä pitäen. Huomasin jo varhain, että sain heitettyä kiven kauemmaksi kuin muut. Keihäs tuli mukaan luontevasti ja kunto kasvoi metissä juoksennellessa.

Aktiiviurani jälkeen toimin Parikkalan kunnan liikunnanohjaajana, ja nyt olen ollut jo neljä vuotta eläkkeellä. Kävelen edelleen joka päivä noin kymmenen kilometriä metässä. Saan sieltä voimaa ja keskittymiskykyä.

Toistakymmentä vuotta olen myös pitänyt valokuvauskursseja, ja ne ovat aina täynnä. Opetukseni alkaa siitä, että on tunnettava kuvauskohteensa ja kuvattava niin, ettei luonto häiriinny.

Luonnontuntemukseni on perua lapsuudestani. alle 10-vuotiaana tarkkailin muun muassa oravanpesää herkeämättä. Kiinnosti mihin aikaan emo vei poikasille ruokaa. Äskettäin löysin myös vanhan sinikantisen vihon, johon olin merkinnyt pitkältä ajalta, mihin aikaan talitiainen meni pönttöön nukkumaan. Havainnoista näki, miten täsmällisesti lintu toimi. ajassa ei ollut yli viiden minuutin heittoa.

Tarkkailuun perustuu Mikon ja miun kuvaustyylikin. Emme esimerkiksi pakota liito-oravaa kopistelemalla ulos kolostaan, vaan tiedämme milloin se lähtee ravinnonhakuun. Uskon että tämä näkyy Metsän tarinassakin.”

 

Tilaa Suomen Luonto >>>
Osta tämän lehden digitaalinen näköisversio Lehtiluukusta >>> 2 €.
Suomen Luonto on nyt myös App Storessa ladattavissa iPhoneen ja iPadiin! Lataa sovellus >>

Hannu SiitonenKasvokkainMetsän tarina