Joki virtaa ohi isän lapsuuskodin, jossa hän asui koko elämänsä, kahdeksankymmentäseitsemän vuotta. Syksyllä katselimme yhdessä jokivarren ruskaa. Isä muisteli, kuinka punaisena hehkuvia pihlajia ei aiemmin juuri ollut. Hän arveli, että kylän metsissä laiduntavat lehmät ja hevoset söivät ne. Ihailen puiden väriloistoa.

”Joo. Ei niitä kannata lähtä kauemmas katsomaan. Katsoo tarkemmin lähellä.”

Muutaman viikon päästä teen päin­vastoin kuin isä neuvoi. Matkustan ystävien kanssa Kuusamoon ruskaretkelle. Pyyhällämme pitkin merkittyjä reittejä reippaalla vauhdilla, hiki selässä. Mielessäni soi isän ajatus.

Vaihtelu on yliarvostettua. Nykyihminen vaihtaa vähällä vaivalla sijaintiaan. Lennämme maapallon toiselle puolelle tai ajamme halki maan. Reissaamisen ajatus on kytkeytynyt luonnossa liikkumiseenkin. Ajattelemme että tarvitsemme uusia virikkeitä. Meidän pitää mennä kauas ”nähdäksemme paremmin lähelle”.

Mitä jos lähelle näkeekin parhaiten katsomalla lähelle?

Viime aikojen harrastukseni on ollut tutkailla lähiseudun karttoja. Uusia pieniä suojelualueita pompsahtelee sovellukseen. Muinaismuistokartta puolestaan piirtää kuvaa maisemasta, jossa ihminen on elänyt pitkään. Etsin jälkiä menneistä sukupolvista, menneistä metsistä, menneistä luontosuhteista.

”Nykyihminen vaihtaa vähällä vaivalla sijaintiaan.”

Välillä olen huvittunut nostalgiahuumastani. Välillä tuntuu, että lähestyn jonkin ydintä.

Oma reviirini on yhä menneiden sukupolvien näkökulmasta laaja, mutta se rajautuu koko ajan pienemmäksi. Ihan kuin kulkisin ympyrää sisemmäs ja sisemmäs ja siellä keskellä on jokin sielunmaisema, jota haen: jokivarsi, juuri tietynlaiset känkkyrät merenrannan männyt ja laakeat kalliot, vanha suolämpäreiden tilkuttama metsä.

Jollakin tavoin liike ja matkaaminen vie kauemmas tästä ytimestä, jonka löytäminen vaatii haahuilua ja toistoja. Välillä se unohtuu lähelläkin.

Myöhään syksyllä retkeilimme siskoni kanssa juuri suojellussa lähimetsässä. Perillä petyimme: metsä näytti tavalliselta. Harhailimme viereiselle palstalle. Palasimme takaisin. Aloimme nähdä yksityiskohtia, piirteitä, löysimme haukanpesän ja pienen suon.

Niin paikat tekevät. Ne vaativat hetken. Ne vaativat katsomista tarkemmin lähelle. Mitä enemmän retkiä lähelle teen, sitä enemmän tulee kohteita. Odotan, että pääsen näkemään jättimäisen männyn isäni metsässä. Ja kulkemaan pienen jokivarren, jonka latvalle paettiin isonvihan aikana.

Aiemmin ajattelin, että uteliaana pitää katsoa kauas – miltei parempaa on katsoa uteliaana lähelle.

matkailuretkeily

Tunne luontosi

Tilaamalla Suomen Luonnon pysyt ajan tasalla luonnon tapahtumista ja tuet suomalaisen luonnon suojelua.
Digiarkistossa näköislehtinä lähes koko lehden 81-vuotias historia.