Twiit, twiit olivat kirjekyyhkyt vikisseet jo jonkin aikaa sukupuuttonsa partaalla. Silti sain eräänä päivänä kirjeen, jolla oli paksuutta kuuden arkin verran. Kuka oli vielä kastanut kynänsä musteeseen kertoakseen kuulumisia, tunnelmia, sattumuksia ja havaintoja?

Ei kukaan. Olin sadoistatuhansista suomalaisista yksi, jolta nyt vaadittiin huomiota puhuttelulla ”Hyvä metsänomistaja”. Olin saanut postia Metsäkeskukselta. ”Oheisissa kartoissa on tietoa metsästäsi. Karttoihin on merkitty kohteet, joilla on hakkuumahdollisuuksia tai tarve metsänhoidolle. Karttoihin on merkitty myös tiedossamme olevat luontokohteet.”

”Kartat” oli liioittelua, sillä vajaa kaksi hehtaaria metsämaata ei mittakaavassa 1:2000 peittänyt yhdestä paperiarkista neljäsosaakaan. Karttaan mahtuivat myös rakennukset ja niitty sekä kaistale rantavettä. Kotini tässä maailmassa. Ja koko paperipinkka oli lähetetty minulle karttaan vedetyn tiheän, paksun pystyviivoituksen vuoksi.

Viivoitusta ei ollut pihanurmen, kukkamaan eikä niityn päällä, mutta kaiken muun se peitti: jokaisen metsä-, ranta- ja pihapuun, polut, kotitalon, aitan, ladon, riihitallin, pikku savusaunan ja rantatuvan. Viivoituksen karttamerkkiselite oli ”päätehakkuu”.

Metsäkeskuksen kirjeen kulmalogon numero 100 tarkoitti Suomen itsenäisyyden juhlavuotta, jonka kunniaksi valtiollinen taho nyt siis esitti kotirakennusteni, pihapiirini ja metsäni raiskaamista ja tuhoamista, niiden hakkaamista maan tasalle. Yhtään ”luontokohdetta” ei ollut merkitty, sellaisia ei ollut kirjeen lähettäjällä ”tiedossaan”. Eikä mitään merkitystä ollut sillä, että vanhana torppana paikalla on arvokkaan rakennusperintö- ja maisemakohteen status. Tontin jokainen aari on yhtä ”luontokohdetta”, jos sitä sanaa halutaan käyttää.

Kirjeeseen kuului kartan lisäksi ”metsäasia”-verkkopalvelun mainos sekä kolme arkkia aiheesta ”suostumus metsätiedonkäsittelyyn”: selite, lomake ja luettelo ”metsällisten palvelujen” tarjoajista, joille oikeus puuvaratietoihisi piti luovuttaa. Näitä olivat kymmenet puuraaka-ainetta hankkivat yhtiöt, ”metsänhoidon” neuvojat ja hakkuutyön suorittajat. Joukossa ei vahingossakaan ollut yhtään metsän monikäyttöasiantuntemuksen, luontokartoituksen tai suojeluvaihtoehtojen tarjoajaa.

Kieltämättä Metsäkeskuksen väkivaltaisku osui. Kun taas pystyin hengittämään, lähetin kirjeen allekirjoittajalle kysymyksen siitä, kuinka monelle kansalaiselle oli postitettu vastaava yhteydenotto – toimenpide-ehdotus hänen koko metsänsä avohakkuusta aina pihapuita ja rakennuksia myöten. Vastausta ei tietenkään tullut. Mitäpä siitä. Olin jo saanut kirjeen, joka ei unohdu koskaan.