Keväällä ryhdyn katselemaan kirsikkapuuta. Kuljeskelen puun ympärillä rauhattomasti. Lehdetön puu olisi helppo leikata, mutta tiedän, että vielä ei saa. Mahla virtaa jo pitkin runkoa, vihreät silmut pullistuvat, ja valkeat kukat puhkeavat esiin. Täytyy odottaa loppukesään, jolloin leikkaaminen on turvallista eikä puuhun tule vaarallisia haavoja.

Kirsikkapuu istutettiin kolmetoista vuotta sitten. Vanhempani hankkivat puun tyttäreni ristiäisten kunniaksi, ja puu on kasvanut nelimetriseksi. Tytär on voinut jo useamman vuoden kiipeillä puussa, oksat kyllä kestävät lapsen jalkojen painon.

Kun kirsikkapuun leikkaaminen tuli ensimmäisen kerran ajankohtaiseksi, kutsuin kreikkalaisen ystäväni apuun. Hän tuijotti puuta hiljaa ja hartaasti, eikä sanonut pitkään aikaan mitään. Seisoin vieressä saksia napsutellen ja aloin käydä kärsimättömäksi. Eikö ryhdyttäisi jo hommiin?

Ystäväni sanoi, että se oli kaunis puu. Hän sanoi, että minun pitäisi miettiä ensin puun muotoa. Halusinko minä puusta viuhkan vai sateenvarjon? Leveän vai kapean? Sisäänpäin kasvaneet oksat kannatti leikata, tehdä tilaa. Sitten hän kosketti varovasti sormillaan muutamaa oksaa ja sanoi tämä, ehkä tämä, kenties tämä tästä. Mutta vasta alkusyksystä.

Jos suomalainen iskee hedelmäpuun kimppuun torpanraivaajan tarmolla, kreikkalainen leikkaa puun ensin mielessään, eikä kovin nopeasti. Kreikkalaiselle kirsikkapuun leikkaus on meditaatiota, tai ehkä pikemminkin antiikin filosofian nykystoalainen jatke. Jossain kaukana mielen pohjalla häämöttää kirsikkapuun platoninen idea.

Kuuntelin ohjeita, antauduin ja laskin sakset kädestäni. Palasin asiaan syksyllä ja muutaman vuoden kuluttua ajattelin, että kirsikkapuun leikkaaminen oli kuin lapsen kasvattaminen. Väärään suuntaan kasvavat oksat oli hyvä napsaista pois, mutta vaikka kuinka yritti ohjailla, puu yllätti ja kasvoi lopulta minne tahtoi. Ja sen kuuluikin kasvaa.

Aikoinaan puunkaataja kopautti ensin kirveen hamaralla runkoa, jotta puun sielu lähtisi pois, vasta sen jälkeen ryhdyttiin tositoimiin. En tiedä onko puilla sielua, jotkut väittävät että on. Mutta sen tiedän, että oma suhde puuhun voi kehkeytyä syvälliseksi, mietiskeleväksi ja varsin tunteelliseksi. Vaurio rungossa saa helposti kyyneleen tirahtamaan, ja talvesta selvinnyt puu tuottaa suurta iloa.

Me kaikki kuolemme, maadumme, meistä tulee tomua, ja lopulta kenties puita. Minkälainen puu sinusta tulee? Tuleeko sinusta kirsikkapuu kesäiseen puutarhaan vai käppyräinen mänty tunturin rinteelle? Peruskuusi? Kenties joen ylle kaartuva hopeapaju, jonka oksat viistävät vettä? Vai tuleeko sinusta jättimäinen tammi, joka saa kasvaa villisti, vapaasti ja rauhassa, ja jonka oksilla lapset vielä satojen vuosien päästä kiipeilevät?

Joel Haahtelakirsikkapuukolumni