Olin pitkään ihminen, joka nautti luonnosta kiinnittämättä erityisemmin huomiota siihen, mitä ympärilläni täsmällisesti oli. Luonnon luokittelu taksonomisesti ei kummemmin kiehtonut.

Lapsuuteni luontoretket kuljin usein isäni kanssa, joka elinikäisen luontoharrastuksensa ja ammattinsa myötä osasi vastata kysymyksiini, tunnistaa pihan laulavat linnut ja pientareen kukkivat kasvit. Minun ei tarvinnut.

Toki tämän myötä itsellenikin muodostui keskimääräistä parempi lajintuntemus, erityisesti sienistä, mutta lajiston oppiminen ei ollut ikinä itse tarkoitus tai tavoite.

Vasta yliopistossa, aloitellessani tutkimuksiani opinnäytteiden parissa, silmäni todella avautuivat lajien kauneudelle ja monimuotoisuuden suloille.

Sille, miten luonto loputtomista vaihtoehdoistaan järjestyy paikallisiksi lajiyhteisöiksi.

Sille, miten kaoottisuudesta alkaa löytää yhteyksiä, rytmejä ja toistuvia kuvioita. 

Sille, miten sydämessä läikähtää, kun tajuaa juuri kohdanneensa lajin, jota tapaa vain aniharvoin.

Havainnoimalla, luokittelemalla ja analysoimalla loin itselleni luonnonlukutaidon. Siinä lajintuntemus oli ehdoton avain.

Havainnoimalla, luokittelemalla ja analysoimalla loin itselleni luonnonlukutaidon. Siinä lajintuntemus oli ehdoton avain.

Kaikkein vähiten uskoin innostuvani kasveista. Niinkin silti kävi.

Viime vuosina tieteen piirissä on noussut keskusteluun termi kasvisokeus (englanniksi plant blindness). Sillä tarkoitetaan ihmisten taipumusta jättää elinympäristönsä kasvit huomiotta, pitää niitä rekvisiittana.

Puutarhamme toki täyttyvät mitä näyttävämmistä kukista ja ikkunalautamme viherkasveista. Mutta luontainen flooramme jää usein vaille suurempaa huomiota.

Oli arki tai juhla, niin kasvit pysyvät vain elämäämme kaunistavana tapettina tai ruokana lautasella.

Uskon, että Suomen Luonnon valistuneista lukijoista moni osaa nimetä pihassaan kulkevat linnut ja nisäkkäät.

Mutta kuinka monelta syntyisi nikottelematta lajilista elinpiirinsä putkilokasveista, sammalista puhumattakaan?

Ei minultakaan.

Siinä missä tieteen kehitys on avannut meille uusia ulottuvuuksia kasvien elosta, aisteista ja viestinnästä, tarjoaa kasvien lähes loputon monimuotoisuus kelle tahansa elinikäisen harrastuksen. Lähes 400 000:ssa jo tunnetussa kasvilajissa riittää koluttavaa.

Lasken lajintuntemuksen kansalaistaidoksi. Kun monimuotoisuutta tuntee, sitä osaa arvostaa.