AIKUISUUDEN kynnyksellä toiveammattini oli astro­nautti. Maapallo tuntui pieneltä ja läpeensä kolutulta. Avaruuslentojen mittavat ympäristöhaitat kyllä epäilyttivät, mutta tuntemattoman houkutus oli suuri.

Ihmiset ovat aina kääntäneet katseensa avaruuteen, kun Maan pinnalla on ollut pitkästyttävää tai vaikeaa. Jo varhain taivaankappaleista haettiin apua ennustamiseen ja ajanlaskuun. Tähtitieteellisiä tekstejä tunnetaan esimerkiksi Mesopotamiasta yli 3500 vuoden takaa. Vielä vanhempia ovat ”sanattomat todisteet”, kuten Englannin Stonehenge-monumentti ja Suomen jätinkirkot, joiden rakenteen on arveltu mukailevan Auringon näennäisiä liikkeitä.

Aurinko- ja kuukalentereiden avulla maatalouteen liittyvät uhrimenot onnistuttiin osuttamaan juuri oikeisiin ajankohtiin – näin jumalat pysyivät suopeina. Vanhoissa kulttuureissa tarkkailtiin myös planeettoja, sillä niiden liikkeet olivat monimutkaisia ja siksi kiintoisia: uskottiin planeettojen paljastavan jumalten oikut ja sitä kautta ihmisten ja valtakuntien kohtalot.

Astronomia, tähtitiede, on sittemmin erkaantunut astrologiasta, mutta planeetat kiehtovat vallanpitäjiä yhä. Eräs harvoista asioista, joista Yhdysvaltain presidentit Obama ja Trump ovat samaa mieltä, on matka Marsiin. Vuosi sitten kerrottiin Obaman haluavan, että ihmisiä astelisi Marsissa viimeistään 2030-luvulla. Trump puolestaan tahtoisi lähettää astronautteja Marsiin jo oman presidenttikautensa aikana.

Kumpikaan ei ole selittänyt, miksi Marsiin pitäisi mennä, vaikka kotipuolessa on tarvetta sankaritöille ja ongelmia ratkottavana sekä ihmiskunnan keskuudessa että suhteessamme muihin lajeihin. Mitä enemmän ohjaamme voimavaroja avaruusmatkailuun, sitä vähemmän keskitymme akuutteihin haasteisiin.

 
KUN MOTIIVINA on lähinnä uteliaisuus, suunnitelmaan kuin suunnitelmaan kannattaa suhtautua kriittisesti. Mars-reissun kohdalla voidaan kysyä, onko perusteltua syytää Maan kiertoradalle lisää avaruusromua ja ilmakehään saasteita – pelkästään koska olisi kiva olla eka oudossa paikassa?

Ajoittain esitetään kauhukuva, jossa ihmiskunta hylkää tärvellyn maapallon ja valtaa yhä uusia asuinsijoja ulkoavaruudesta. Näin tuskin käy. Avaruutta suojaavat etäisyydet. Epätoivon hetkinä palaan yhä uudelleen Tähtitaivas 2000 -teokseen (Ursa 1993), jossa havainnollistetaan maailmankaikkeuden mittasuhteita:

”Jos kuvaamme Auringon 10 sentin läpimittaisella appelsiinilla, on maapallo nuppineulan pää, joka kiertää appelsiinia 11 metrin etäisyydellä. Aurinkokunnan ulkolaidoille on matkaa runsaat 300 metriä. Mutta missäpä on lähin tähti? Sinne onkin matkaa jo lähes 3000 kilometriä.” Emme me täältä onneksi pitkälle pötki, eikä tarvitsekaan.

Vaikka tuhannet sukupolvet ovat selvittäneet elämän mysteerejä planeetallamme, jokaiselle riittää edelleen ihmeitä koettavaksi. Niitä löytyy jo avaamalla lähin kirja tai kurkistamalla ulos ikkunasta. Tähtitiedettäkin on mahdollista harjoittaa Maan päältä käsin.

Miksi minusta ei tullut astronauttia? Lähtemisen unelma katosi souturetkillä tyyninä elokuun öinä. Huomasin jo leijuvani keskellä tähtiä.