Kulkijan kenkä vie kevyesti. Vitelikkö vaihtuu tunturinummeen ja nummi vitelikköön. Kapustarintojen reviirit ovat matkan mitta. Aikaa en mittaa; aurinko kiertää kehäänsä painumatta mailleen ilmankin. Katse kiertää avaruutta, jossa siintävät tunturilaet seuraavat jonona toinen toistaan. Sitten huomaan kaukaisesta laaksosta nousevan savun. Jumalauta! Täällä on joku muukin.

Tunne on varmasti tuttu muillekin erämaisesta luonnosta nauttiville. Luontoon lähdetään hiljentymään. Olemaan poissa. Ja siihen yhtälöön eivät kuulu ihmiset.

Luontoon lähdetään hiljentymään. Olemaan poissa.

Ajatus rikkumattomasta luonnon-rauhasta niin, että itse olisin kuitenkin sen keskipiste, on toki lapsellinen ja täydellisen ristiriitainen. Siksi yhä useammin totean itselleni, tarvitseeko minunkaan pyrkiä sinne, jonne en muitakaan toivo.

Kun meitä on yhä enemmän, ja yhä useampi haluaa matkata yhä kauemmas, kun yhä kauemmas on yhä helpompi päästä, silloin muodostuu ongelma.

Moottorikelkkasafarit erämaa-alueilla tai vesitasokuljetukset syrjäisille kalavesille eivät ole minun kriteereilläni luontomatkailua, jossa toiminta tapahtuu luonnon ehdoilla. Ne vain laajentavat suoran ihmisvaikutuksen vyöhykkeen sinnekin, minne se aiemmin ylsi vain harvoin.

En siis luontoretkellä oikeasti kaipaa vapautta muista ihmisistä. Kaipaan vapautta pauhaavista moottoreista, matkakaiuttimista, pralletriini-pilvessä könyävistä myrkyttäjistä, roskaajista ja metsäpalovaroitusta uhmaavista makkaranpaistajista.

Hiljainen luonnorauha on rajallinen luonnonvara, josta oikeasti voisi nauttia moni, mutta jonka jo yksi piittaamaton ihminen riittää pilaamaan.

En toki ole niitä, jotka haluavat erottaa ihmisen ja muun luonnon toisistaan. On kuitenkin totuus, että ihminen vaikuttaa enemmän tai vähemmän joka ikiseen kolkkaan maapallolla, joten ihmisvaikutuksen minimoimisella edes paikoin on maailmankuvassani oma itseisarvonsa. Parhaiten tämä onnistuu siellä, minne on vaikea päästä, joten asiantila on ehkä syytä pitää näin. Juuri minua tai sinua ei ehkä tarvita juuri siellä.

Saavutan kumpareen laen ja katson kiikareilla kaukaisuuteen. En näe yhtäkään kasattua kivitornia. En yhtään nousevaa savua tai tallattua polkua. Päätän kääntyä kannoillani. Palaan sinne, missä muutkin ovat.