Paleontologian professori luennoi kambrikaudesta ja trilobiiteista, kynämme viuhuvat kaukaista historiaa paperille. Proffa piirustelee jotakin liitutaululle. Äkkiä liitu pysähtyy ja professori jähmettyy paikoilleen hetkeksi. Sitten hän kääntyy hitaasti meitä kohti, hämmentyneen näköisenä. Me istumme kyninemme ja kansioinemme epämukavilla puupenkeillä ja olemme ainakin yhtä hämmentyneitä.

Sitten tulee hetki, jonka jälkeen pääni ei ole ollut entisellään. Professori tuijottaa kaukaisuuteen lasittunein silmin ja avaa suunsa.

”Oikeastaan tämä ei kiinnosta minua yhtään. Minua kiinnostaa, miksi ylipäänsä mitään on olemassa.”

Kuin salamanisku päähän! Miksi on jotain, mitään? Miksi ei vain ole olematta? Päästäni putosivat heti trilobiitit ja kambrikaudet, ehkä suorastaan sekosin hetkeksi, mutta sittemmin lienen toennut. Tietää ei voi, mutta ehkä aavistan arvoitukseen jonkinlaisen vastauksen, ehkä en. Palataan siihen.

”Miksi on jotain, mitään? Miksi ei vain ole olematta?”

Olen persoonalliselle professorille kiitoksen velkaa. Hän pullautti sisältäni esiin sen maailmaa kirkkain silmin ihmettelevän lapsen, joka oli ollut kateissa aivan liian kauan. Professori ei pähkäillyt mitä varten asiat ovat olemassa, vaan miten minkään olemassaolo on edes mahdollista. Yleisestä kaiken ihmettelystä voi siirtyä erityiseen ihmettelyyn. Minä siirryin. Olen ihmetellyt hampaitani suu ammollaan, norsua niska kenossa, särkevin silmin Aurinkoa.

Yksi hämmästyttävimmistä asioista on yksi arkipäiväisimmistä. Suurimpia ilojani on tuijotella mökkimme edessä lilluvaa pientä kirkasta järvellistä divetymonoksidia, josta heijastuu laskevan auringon valo.

Minun sisälläni on saavillinen samaa ainetta. Aivoissani, joiden tuotetta tämäkin teksti on, on toista litraa divetymonoksidia. Soluissamme on ikiaikainen perintö sieltä, missä elämä alkoi. Olemme vesieliöitä, vesi kuljettaa elämää läpi vuosimiljardien. Ilman divetymonoksidia täällä ei olisi ketään ihmettelemässä mitään.

Se ehkä-vastaus professorin hetkeksi raiteiltaan suistaneeseen arvoitukseen. Jotta mitään voisi olla olematta, pitäisi olla joku paikka, joku ulottuvuus, joku joku, jossa mitään olisi olematta. Siksi jotain on pakko olla olemassa.

Hm. Onkohan kukaan muu miettinyt tällaisia? Olenko sittenkään toennut sekoamisestani? Ehkä kyseenalainen neronleimaukseni löytyy jonkun hämärän filosofin opuksesta, jota en ole lukenut. Tai ontologian peruskurssien aineistoista, joihin en ole perehtynyt. Tai Aku Ankan taskukirjoista, niistähän lapsena löytyy mitä vaan. Joo, sieltähän se löytyy.

elämäfilosofiakolumniolemassaolo

Tunne luontosi

Lähde retkelle metsään, suolle, merelle, kauas ja lähelle.
Tutustu, opi, ihastu ja voimaannu. Koe Suomen Luonto!