Maapallon elinkelpoisuuden sanotaan tuhoutuvan, jos kuluttamista jatketaan totuttuun tapaan. Toisaalta intetään että planeetta kestää, vaikka kulutus moninkertaistuisi.

Ystävääni Tuulaa ”maailmanlopun” tulo tai tulemattomuus ei voisi vähempää kiinnostaa. Hänelle merkitystä on loppujen ja alkujen nykyisyydellä.

Tuula on ollut paikalla, kun suur­yhtiö rajaytti naapurin mailta valkaman lähemmäs saarimetsäomistuksiaan. Yhtiön delegaatiota isännöinyt kunnanhallituksen jäsen poimi kantarelleja maanomistajan silmien alta samalla, kun maanmittausinsinööri merkitsi kaapattua palstaa maastoon. Vaikka yhtiön vaatima puu­tavarasatama läheiseen purolehtoon ei toteutunut, tämä pakko-otto saatiin sentään suoritettua.

Vuosikymmenten ajan Tuula on pelännyt päivää, jona maanmittarit saapastelevat pyykittämään Vuotoksen ja Kollajan altaiden reunoja. Hän on tuntenut surun Lokan ja Porttipahdan voimavesien alle hukutetuista kotiseuduista siinä missä satojen kotijärvien menetetystä kirkkaudesta ja rajan taa jääneistä Karjalan kunnaistakin.

Toissa kesänä Tuula seisoi poimimansa muoviroskakasan vieressä Itämeren rannalla ja tuijotti edessä vellovaa sinileväpuuroa. Hän mietti rahti- ja risteilyalusten jonoja ulapalla, sisämaan pilattuja pohjavesiä, Talvivaaran jäteliemiä, valjastettuja koskia ja Metsä­hallituksen pois hakkaamia yhteisiä metsiämme.

Jatkuvasti Tuulan mieleen ovat nousseet myös ojitetut ja turpeesta kuoritut suot, Viiankiaavan nikkeli- ja kupariesiintymän kärkkyjät, Hituran kaivoskuiluihin kadonneet veroeurot, rippeiksi kauhotut harjut, murskatut kalliot ja vesakoiksi ruhjotut puistot. Hän on arvaillut montako hehtaaria Suomessa on lento- ja lastikenttiä, parkkialueita, verkkolinjoja ja kulkuväyliä, jos jo erilaisten teiden yhteispituus on yli 450 000 kilometriä.

”Hänelle merkitystä on loppujen ja alkujen nykyisyydellä.”

Ainakin Suomessa on riittänyt reittejä, kun koronaviruspandemia alkoi levitä. On ollut myös datakapasiteettia viestintään: ”Neurootikot panikoi ja bisnes kärsii”, ”Kunnon bileissä ei pöpöt haittaa”, ”Pörssikurssit syöksyvät, valtio apuun”. Tuula on voinut auttaa vain lähimpiään ja heitäkin rajoitetusti. Hän ei ole voinut lievittää eristettyinä kuolevien kärsimystä eikä kuormitetun hoitohenkilöstön uupumusta.

Liike-elämän röyhkimyksille kukaan ei ole taaskaan mahtanut mitään.

Kun Tuulaa on elämää halveksiva ahnehtimisen kulttuuri ahdistanut, häneltä on edellytetty positiivisuutta: ”Älä sinä kaivoksista ja muista välitä, kiinnitä huomio nättiin ja kivaan!” Tuula on haukkonut henkeään. Aistit, ajattelukyvyn ja tunteet hän lopulta menettää. Mutta niiden kitkeminen itsestä jo sitä ennen — se on yksinkertaisesti liikaa vaadittu.