Vapaa on vain umpihanki, runoilija Aaro Hellaakosken tunnetut sanat pulpahtavat mieleeni. Kaavailemme verkkotuottaja Annakaisa Vänttisen kanssa retkeä Äkäslompolon Kesänkijoen varteen ihailemaan mutkittelevaa virtaa ja sen elämää. Aikeenamme on kulkea jokea myötäillen ylävirtaan kohti Kesänkijärveä ja poiketa latukahvila Kesängin keitaalle järven toisessa päässä.

Maaliskuinen viikko on ollut niin leuto, ettei hankiaisia ole päässyt syntymään, vaan lumipeite upottaa lähes 80 sentin paksuisena. Voisiko liukulumikengistä olla apua? En ole aiemmin testannut kyseisiä kulkupelejä, ja hangen vapaus kutkuttaa.

Tiivistyvä keväthanki ei kuitenkaan ole liukulumikengille paras alusta, kertoo Sisu Outdoor -vuokraamon omistaja Maarit Ihamuotila. Tunturin rinteitä laskemaan ei voi nyt lähteä, sillä siihen tarvitaan puuteripintaa, hän painottaa.

Vakuutamme, että suunniteltu reitti kulkee pelkkää tasamaata, ja Ihamuotila auttaa meitä valitsemaan kevyttä laskettelusuksea muistuttavat liukulumikengät. Minulle tulee perusmalli, kun taas Vänttiselle valikoituvat hieman pidemmät ja kapeammat kulkineet.

Liukulumikenkä

Kuva: Annakaisa Vänttinen

Maarit Ihamuotila kertoo, että liukulumikenkä on alun perin suomalainen keksintö, vaikka sen mukaelmia valmistetaankin nykyään myös muualla. Tarkoituksena oli kehittää suksi, jolla voisi sekä taittaa matkaa että laskea. Liukulumikengän materiaalin ja muotoilun suunnitteli insinööri Antti-Jussi Tiitola, ja alkuperäiset OAC-liukulumikengät valmistetaan yhä Suomessa.

Liukulumikengän käyttö on mutkatonta, sillä kiristettävät siteet kiinnitetään oman kengän ympäri. Jalka asettuu tiiviisti siteeseen, jonka kokoa voi säätää.

Pohjien mohair-karvat ovat samaa materiaalia kuin murtomaasuksien karvapohjat. Ne tarjoavat pitoa nousuissa, ja luistoalueille voi lisätä pikaluistovoidetta. Voitelurautaa ei voi käyttää liukulumikenkien kanssa.

Liukulumikengistä on alkuperäisen mallin lisäksi lyhyempää ja pidempää versiota sekä metallikantiton malli. Ihamuotila kertoo, että se on turvallisempi koiran kanssa liikkuvalle.

Eteneminen onnistuu perinteisen hiihdon tyyliin, mutta alamäessä kannattaa suosia alppi- tai telemark-käännöksiä aurajarrutuksen sijaan.

Ihamuotila säätää liukulumikenkien siteitä talvikenkiimme sopiviksi ja kertoilee samalla Kesänkijoesta ja muista lähialueista. Joen varrella elelee saukkoja sekä euroopanmajavia, ja siellä talvehtii sympaattinen koskikara. Lopuksi hän vahaa suksien pohjissa olevat nousukarvat – jos eteen tulee märkää lunta, se ei paakkuunnu vahattuun karvapintaan.

Alku aina hankala

Kannamme välineet Äkäslompolon rantaan ja kiristämme siteet. Oloni on hutera. Luisteluhiihtobaanan tasaisella pinnalla liukulumikenkä tuntuu lähtevän mihin sattuu, kaikkiin suuntiin paitsi taakse. Onneksi Vänttinen on retkeillyt liukulumikengillä useasti aiemmin, joten ainakin toinen meistä tietää, mitä tekee.

Nousemme pois huolletulta ladulta hangen päälle, ja suksi alkaa kulkea nenän osoittamaan suuntaan. Matkalla järven poikki huomaamme, miten hankalaa lunta on lukea. Välillä hanki kantaa ja suksi liukuu hyvin, välillä pinta muuttuu yllättäen pehmeäksi.

Seurailemme hiihtolatua pienen matkan rannasta eteenpäin, kunnes päätämme suunnata tien yli puiden lomaan jokivarteen. Vänttinen liukuu sulavasti pientareelta metsikköön, ja seuraan perässä samoin elkein. Sukseni kärki haukkaa lunta, horjahdan ja tuiskahdan pyllylleni.

Ensimmäinen penger johti keltanokan pyllähdykseen. Kuva: Annakaisa Vänttinen

”Onko tuo koskikara?” Vänttinen kysyy.

Pipo silmillä yritän tähytä joelle ja könytä ylös, mutta se on vaikeaa, sillä en saa käsilläni upottavasta lumesta minkäänlaista tukea. Pääsen kouriintuntuvasti kokeilemaan, miten ison eron liukulumikengät tekevät. Lopulta ähkin vatsarutistuksella itseni ylös. Koskikara on pyrähtänyt tiehensä, kenties jopa melskaamiseni takia. Hienosti meni!

Tiivistynyt ja arvaamaton lumen pinta osoittautuu kinkkiseksi alustaksi. Jos suksen kärki uppoaa ja liukuu pintakerroksen alle, pitää pysähtyä ja peruuttaa hieman, jotta suksen saa takaisin pinnalle.

Löydämme pian koskikaran uudestaan. Kurkimme kitukasvuisen koivikon lomasta, ja tällä kertaa saamme tarkkailla linnun polskimista ja niiailua hyvän tovin ennen kuin se lentää matkoihinsa tulosuuntaamme.

Löydätkö valkorintaisen koskikaran? Video: Annakaisa Vänttinen

Yritämme valikoida reitin niin, että pääsisimme kulkemaan joen vartta mahdollisimman pitkään joutumatta kiertämään siihen laskevia puroja. Siinä mielessä reittivalintamme onnistuu melko hyvin, sillä pienet purot ovat paksun lumen peitossa, eikä jalkojen kastumista tarvitse jännittää.

Kokeilemme myös kulkea tampattua lumikenkäreittiä pitkin, mutta se osoittautuu vielä uudella tavalla hankalaksi. Kapean reitin keskellä on läskipyörien renkaiden jättämä ura, johon sukset tahtovat koko ajan valua. Sekoan laskuissa, montako kertaa kompastun jalkoihini.

”Kaaduin taas!” huikkaan Vänttiselle, joka on pyyhältänyt hyvän matkaa edelle ja jää odottamaan, että saan hänet kiinni.

Kenties vaihtoehdoista paras

Urasta poikkeavat jäljet osoittavat, etteivät keväthanget ole säästelleet ketään. Jalankulkijat ovat uponneet selvästi yli polveen, ja lumikengätkin näyttävät painuneen pitkälle toistakymmentä senttiä hankeen. Vaikuttaa siltä, että umpihangen vapauteen ei ole tällä säällä mitään parempaakaan ratkaisua kuin liukulumikengät. Ehkä pitkät metsäsukset olisivat kokeilemisen arvoiset.

Ohitamme kettujen, metsäjänisten ja kenties riekkojen jälkijonoja. Niillä matka näyttää taittuneen notkeammin kuin ihmislajin edustajilla.

Kapea virta pysyy osin sulana kovillakin pakkasilla, joten sen varressa talvehtivat muun muassa saukot ja koskikarat. Kuva: Anna Tuominen

Ylitämme Kesänkijoen pariin otteeseen latureittien siltoja pitkin. Kun nousen sillalle, karvapohja ottaa lumesta täydellisen pidon. Toivon, että nousu jatkuisi loputtomiin, niin vaivattomalta se tuntuu kompastelun jälkeen. Vänttisen pidempi ja kapeampi suksi vaikuttaa pitävän hieman heikommin, mutta toisaalta se liukuu paljon jouhevammin sillan toista puolta alas.

Ohi hiihtävät ihmiset hidastavat ja jäävät juttusille. Mitkä nuo ovat? Voiko niillä laskea telemarkia? Muistelen, mitä Ihamuotilalta juuri opin, ja kertaan tietojani suomeksi ja englanniksi ihmettelijöille. Ihamuotila kertoi, että liukulumikengillä on sallittua kulkea luisteluhiihtoreittejä pitkin, eikä kukaan myöskään vaikuta närkästyvän, vaikka sivakoimme ladulla.

Palaamme jälleen hangelle puustoisen rämeen kohdalla ja sujuttelemme jokivarteen. Huomaan katkotut koivut samalla hetkellä kun Vänttinen osoittaa vastarannalle: majavan kulkureitti! Lumeen on tamppaantunut joesta nouseva polku. Umpihanki on niillekin varmasti hankala.

Välillä hanki kantaa mainiosti. Kuva: Annakaisa Vänttinen

Katkaistut puut kielivät majavien läsnäolosta. Kuva: Anna Tuominen

Majavien polku nousee joesta ja haarautuu kolmeen suuntaan. Kuva: Anna Tuominen

Talttahampaita ei kuitenkaan keskellä päivää näy, joten jatkamme matkaa Kesänkijärven rantaan. Joen luusua on jo alkanut sulaa, ja siinä nököttää kaksi sinisorsaa. Kesänkitunturi ja Kellostapuli kohoavat paljaslakisina kapean järven molemmin puolin, näkymä on vaikuttava.

Kesänkitunturi kohoaa komeana järven rannasta. Tunturit järven molemmin puolin kuuluvat Pallas-Yllästunturin kansallispuistoon, mutta järvi jää rajan toiselle puolelle. Kuva: Annakaisa Vänttinen

Järven jäällä lumi ei upota samalla tavalla kuin puiden lomassa. Kuva: Anna Tuominen

Järven jäällä kulku tasaantuu taas, mutta takkini alkaa olla tyhjä. Tuntuu, että vastarannalla häämöttävä latukahvila liehuvine lippuineen ei lähesty. Entä jos Kesängin keidas osoittautuukin vain kangastukseksi?

Rannassa meitä tervehtivät kuukkelit, ja kaakao lämmittää, kun hiki alkaa kuivua.

Tilaa Suomen Luonto

Tue ajankohtaista ja asiantuntevaa luonto- ja ympäristöjournalismia. Tilaa Suomen Luonto ja tule mukaan luonnonystävien joukkoon!

Alk. 3 numeroa 23,40 €.

Tilaa nyt!