TÄSSÄ tämän päivän maailmanlaajuisessa epävakaudessa on jotain hyvin pelottavaa. Suvaitsemattomuus erilaisuutta kohtaan rehottaa paitsi ihmisyksilöiden välillä myös kansallisuuksien, kulttuurien, talouden, sivistyksen, politiikan, sukupuolten ja etnisten ryhmittymien välillä.

Pelottavaksi tämän tekee se, ettei tälle kurjalle polarisaation kehityssuunnalle näytä olevan mitään nopeita ratkaisuja, syystä ettei sellaista ole asennepiirissä juuri havaittavissa. Eurooppa emmekä mekään täällä lintukodossamme voi enää välttyä asioiden järjestämiseltä tolalleen, mistä Lähi-idän pakolaistulva on konkreettinen esimaku.

Tarvitaan tekoja, jotta uudenlaiset haasteet, ongelmat ja asiat saadaan hallintaan. Tämä puolestaan edellyttää asenteiden reivaamista luutuneista ennakkoluuloista avoimeen ja rohkeaan eteenpäin katsomiseen. Nyt on sen aika.

Me emme elä kukaan täällä yksin. Emme yksilöinä, emmekä kansakuntana. Ihminen on sosiaalinen olento, joka kehittyy ja tulee toimeen vain vuorovaikutuksessa, suhteessa toisiinsa. Tämä yksinkertaiselta tuntuva perusasia vaikuttaa täysin unohtuneen, ei vain meillä, mutta myös rajojemme ulkopuolella: aseita kalistellaan, vihapuheita viritellään ja kansallisia propagandan kybersoluttautujia havaitaan lähes päivittäin. Ahneus, itsekeskeisyys ja näköalaton vallanhimo ovat suorastaan tavoittelemisen arvoisia hyveitä. Tämä näyttäytyy piittaamattomuutena ja tekojen julmuutena.

 
JOKAISEN vastuullisen ihmisen tehtävä on huolehtia heikommistaan. Demokraattisen ja luotettavan yhteiskunnan tunnusmerkkinä tämä pätee myös. Oivallisimmin hoidamme omaa parastamme, omaa hyvinvointiamme pyrkimällä huolehtimaan, että ympäristössämme ei voida huonosti.

Ihminen lajina on täysin riippuvainen ympäristöstään ennen kaikkea ekologiselta kannalta tarkasteltuna. Mitä paremmin ympäristöasiat on huomioitu luonnon itsensä näkökulmasta, sen paremmat edellytykset ihmisillä on voida hyvin. Nykyterminologia virallisella yhteiskunnan taholla pyrkii siivoamaan epäkohtia luomalla terminologiaa, jolla epäkohtia hämärrytetään ja siivotaan pois meiltä kansalaisilta. Olen jo vuosikausia pitänyt suorastaan rivona termiä ”kestävä kehitys”. Sitä viljelevät etupäässä juuri ne tahot, joiden etu on peittää se, että globaalissa katsannossa tämä meno ei ole kehitystä. Kestävää se on vielä vähemmän.

 
MONSUUNIEN voimistuessa ja tulvien lisääntyessä ilmaston lämpenemisen myötä puhutaan ”luonnonkatastrofista”. Onko luonnolle katastrofi, kun se reagoi luonnollisella tavalla siihen, miten ihminen on sitä kohtaan vuosikymmeniä käyttäytynyt. Eiköhän kyseessä ole ”ihmisen talouden katastrofi”.

Luonnon hauras ekosysteemi on monimuotoisuudessaan täydellinen vuosimiljoonien kehityksen ja valintojen tulos. Luonto on ilon, elämysten ja hyvinvoinnin alku ja juuri. Luonto on ihmisen suurin opettaja. Olemmeko me vastaanottavaisia oppilaita? Haluamme kaikki parhaan arvosanan, mutta pahaa pelkään, että häilymme heikon ja tyydyttävän välillä.

Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.