Metrolla metsään on Elli Keisteri-Sipilän uutuuskirja, joka esittelee Helsingin metroasemia ympäröivän luonnon ja vinkkaa erilaisia retkikohteita puistoista kinttupolkuihin. Kirja on helppo ottaa haltuun silmäilemällä, ja sen kuvitus on upea. Valokuvien lisäksi kustakin kohteesta on mukana selkeä kartta. Joiltain asemilta esiteltyihin kohteisiin tuntuu tosin olevan turhan pitkä matka, ja esimerkiksi Kampista kirja ohjaa metsän puutteessa Luonnontieteelliseen museoon.

Tiiviit esittelytekstit jättävät lukijan nälkäiseksi. Haluan nähdä omin silmin, millainen retki metrosta voi alkaa, joten tässä heinäkuussa menen metsään kolmelta eri asemalta Keisteri-Sipilän kirja oppaanani.

LAUTTASAARI

Lauttasaaren metroasema tuntui ihmeen hiljaiselta ja kiireettömältä verrattuna keskustan hälinään. Sen katto oli täynnä riippuvia valaisimia, jotka hämärtyvät ja kirkastuivat aseman päästä päähän kulkevina aaltoina.

Kirjan kartan perusteella suuntasin asemalta kohti Myllykalliota ja lintutornia. Mitään opasteita kalliolle en huomannut, mutta pysähtyessäni ostamaan kulmakaupasta jäätelöä tajusin olevani oikeassa risteyksessä.

Maisemat lintutornista olivat pienen kiipeämisen arvoisia. Vaikka keskellä kesää lintuja ei juuri näkynyt, meri kimmelsi joka puolella ja voin kuvitella, että muuton aikaan täällä käy vilinä niin ilmassa kuin tornissakin. Avokallion pinnalla kesän kuivuudessa sinnittelevät puut olivat kellastuneet tai kuivuneet kokonaan. Polun varrella seisoi myös jonkin aiemman kuivan kesän jäljiltä ryhmä komeita, käkkäräisiä keloja.

Myllykalliolta pääsi suoraa tietä Lauttasaaren uimarantaan. Matkalla mustarastaiden lauluun alkoi sekoittua kiljahduksia, basson jytkettä ja huutoja kuten “Kädet mukaan! Jaaaa jaksaa!” Rannan eri puolilla oli meneillään kaksikin jumppaa ja välissä seisoi iso lasten leikkihärveli, josta kiljahdukset raikuivat. Rannan nurkassa norkoilevaa hanhiparvea jumppapoppi ei tuntunut häiritsevän, mutta minä jatkoin eteenpäin hiljaisemmille metsäpoluille.

Rantaa pitkin kulki leveä ja tasainen lenkkeilyreitti, josta ristesi pieniä kinttupolkuja korkeaksi ehtineen ruovikon sekaan. Hyppäsin tietysti ruovikon puolelle, vaikka mieleen pulpahtikin ajatus punkeista kiipeilemässä iholla. Polut olivat yllättävän kuivia ja heppoiset tennarini riittivät hyvin.

Ennen Särkiniemeä vastaan tuli asuinalueen reuna laitureineen. Pientareilla rehottivat ajuruoho, virmajuuri ja maksaruohot, jotka tuntuvat järvisuomalaisesta suorastaan eksoottisilta. Kirjassa mainitaankin alueen merenrantaniityt, eikä suotta. Nuolihaukka lensi matalalta ylitse ja kruunasi retken lintuhavainnot.

Laskeva aurinko paistoi lämpimästi lähes koko matkan, vaikka merituuli kävikin viileäksi. Navakasta tuulesta iloitsivat leijalautailijat ja purjehtijat, joita risteili merellä edestakaisin. Varjoon jäi ainoastaan Itälahden hiljainen uimaranta, jolla muutama sinnikäs uimari yhä polskutteli. Minä sen sijaan hylkäsin ajatuksen pulahtamisesta käytyäni rannassa kokeilemassa meriveden lämpötilaa

Kivikkoiset rantapolut päättyivät Vattuniemen itäpuolella uuden näköiseen asuinalueeseen ja niityt vaihtuvat lyhyeen nurmikkoon. Modernien talojen välissä vastaan taapersi yksinäinen hanhenpoikanen, jonka ensin katsoin leikkivän vuohenputken varrella. Huomasin kuitenkin, että yksi varren lehdistä oli puoliksi sen kurkussa ja kasvi siis jumissa. Nappasin varren päästä kiinni, jolloin poikanen sai sen ulos nokastaan ja jatkoi tyynesti laiduntamista. Minä jätin sen rauhaan hiukan haikeana ja toivoin, että pienokaisen emot ehtivät pian paikalle turvaksi.

Kaikessa tässä upean luonnon hämmästelyssä aika vierähti ihan huomaamatta. Olin ajatellut poiketa johonkin kirjassa mainittuun ruokapaikkaan, mutta keittiöt olivat kiinni ja päädyin lopulta pakastepizzan kanssa kotisohvalle katsomaan jalkapalloa. Tennari oli hiertänyt varpaaseeni rakon, mutta punkeilta onneksi säästyin. Lauttasaari nosti riman korkealle tulevia metroretkiä ajatellen. Jo yhden iltapäivän aikana se ehti lumota minut vehreydellään ja tunnelmallisuudellaan.