Eräässä Monty Pythonin sketsissä suklaatehtailija ylpeilee sillä, ettei hänen konvehdeissaan käytetä lainkaan keinotekoisia valmistusaineita. Esimerkiksi maku nimeltä ”rapea sammakko” sisältää oikeita, Irakista tuotuja pikkusammakoita, jotka on valeltu lähdevedellä ja ”miedosti tapettu”.

Sketsissä irvaillaan kielelle, jolla luksustuotteet kuorrutetaan. Tuotteen kuvaus on sen ominaisuus.

Samat keinot tosin ovat käytössä, vaikka tuote olisi arkinenkin: liukuhihnaeinekset ovat ”äitien tekemiä”, huoltoasemalta saa ”kotiruokaa”, leipä on leivottu ”rakkaudella”. Tutut fraasit ovat sietämätöntä roskaa, mutta ne vaikuttavat silti, aistimusten tavoin, ikään kuin järkemme ohi.

Kaikenlaisissa arvostuksissa ja mieltymyksissä vaikutelmalla, mielikuvalla, on tärkeä sija. Fiilis ei ole pinnallinen asia. Suuri valta on sillä, joka saa asiat näyttämään miltä tahtoo.

Se ei käy helposti, koska ihmiset eivät ole tyhmiä, mutta kun illuusio kerran on luotu, sillä voi tehdä rahaa minkä ehtii. Pari vuotta sitten monet älykkäät ihmiset olivat yllättyneitä ja surullisia, jopa hivenen epäuskoisia, kun kävi ilmi, että Applen kulutuselektroniikassa on paitsi samoja myrkkyjä kuin muissakin laitteissa myös verta ja kyyneliä. Niin sitkeässä oli mielikuva ”hyvästä” tuotteesta.

Aina vallankäyttäjä ja vallan kohde eivät kuitenkaan ole eri henkilöitä. Ihminen kykenee pettämään itseään, näkemään koko maailman oman tunteensa valossa. Eräs itsepetoksen malli mietityttää minua erityisesti. Huippumodernin lihateollisuuden asiakasta kuuntelen aina mielelläni.

Perusmenettelynä on siunata jollakin pitäisi-lauseella se, mitä oikeasti tapahtuu. ”Lihan pitäisi olla juhlaruokaa”, sanoo valveutunut lihansyöjä ja juhlii näemmä maanantaista sunnuntaihin. ”Pitäisi pystyä itse tappamaan eläin, jonka syö”, sanoo toinen lihansyöjä veistäessään pihviä. Hän jatkaa: ”Ja minä kyllä pystyisin, ei ongelmia.” Kuitenkaan en ole varma, kumpi kaksintaistelussa ensin heittäisi henkensä, wannabe-metsästäjä-keräilijä vai täysikasvuinen lehmä. Epäilen, ettei rahalla tappaminen (kulutuspäätös) kuitenkaan tunnu samalta kuin nyrkkien, puukkojen tai edes pyssyjen kanssa peuhaaminen. Suosikkini lihansyöjän pitäisi-lauseista on tämä: ”Pitäisi kunnioittaa eläimiä, jotka kuolevat meidän puolestamme.” Argumentin typeryys on vivahteikasta, mutta pääasia on lyhyesti sanottu. Eläimet eivät uhraudu meidän vuoksemme. Niitä ei edes ”uhrata”. Ne vain tapetaan. Se tehdään, koska se huvittaa meitä. Ei niitä.

Kuinka hellävaraista tappaminen oikeastaan voi olla? Se juuri Monty Pythonin klassikkosketsissä naurattaa.

Lautaselle päätyneen eläimen ”kunnioittaminen” on selvästikin vain osa makunautintoa, tietyn tapahtumasarjan kulinaarinen päätösrituaali. Ruoan kunnioittaminen ylensyöntikulttuurissamme on vain irvokasta sievistelyä.

Kenties leijona osaa tappaa kunnioittaen, mutta ihminen on kiero ja tekopyhä, huono peto. Vain hänellä on pokkaa pyytää anteeksi ja katua jotain, minkä on vakaasti päättänyt tehdä uudestaan heti huomenna.

kulutuslihateollissuus