Luontokuvaaja elää vain jos päästä pulppuaa jatkuvasti tuoreita ideoita. Kerran istuessaan kevätauringon sulattaman rinteen reunalla ja katsellessaan sitruunaperhosten lepattelua Mikko Pölläsen pään päällä syttyi vanhanaikainen hehkulamppu. ”Olisipa kiintoisaa seurata yhden perhoslajin elämänkiertoa koko vuoden vaihe vaiheelta ja kertoa se kuvin”, mies mietti.

Ihmiset ihastelevat aikuisten perhosten kevyttä liikettä ja väriloistoa, mutta harva tulee miettineeksi minne ne menevät talveksi. Muutenkin perhosten elämänkierrossa on paljon sellaista, mitä harvoin pääsee näkemään tai tulee edes ajatelleeksi.

Aikuisena talvehtivien lajien elämän luulisi avautuvan helposti. Katsellaan vain minne perhonen asettuu talviteloille, merkitään paikka ja käydään tarkkailemasta milloin lumi sulaa ja otus lähtee lentoon.

Tässäkään luulo ei ole tiedon väärti.

Syksy

Idean selkiydyttyä vuonna 2011 Mikko etsi syksyllä paikoilleen asettuneita sitruunaperhosia. Mitään ei löytynyt. Viimeiset mahdollisuudet olivat käsillä, koska kalenteri näytti marraskuun alkaneen. Sitten, ajankohtaan nähden poikkeuksellisen lämpimänä päivänä 3.11.2011 Mikko näki autosta Simpeleen Kivijärven rantapeltojen takaisella töyräällä keltaisen häivähdyksen. Lämmin, karu, hieman heinäinen lounaisrinne nuoren männikön tuntumassa tunnetaan paikkana jossa nähdään usein Simpeleen ensimmäiset sittikset. Auto parkkiin tien reunaan ja kamera kaulassa juoksuun. Häivähdys osoittautui sitruunaperhoseksi, joka laskeutui juuri kun Mikko ennätti näköetäisyydelle. Muutaman metrin päässä avomaasta perhonen etsi korren ja asettui paikalleen. Jotain lopullista oli meneillään, sillä perhonen suoristi tuntosarvet yhdeksi johtimeksi ja kääntyi korteen roikkumaan siivet alaspäin laskostettuna. Mikko seuraili perhosta auringon laskuun saakka, eikä elonmerkkejä näkynyt.

Seuraavana päivänä sää oli jo hieman viileämpi. Perhonen oli edelleen sijoillaan. Mikko merkitsi paikan huolellisesti ja toivoi parasta. Tuuria tarvittiinkin, koska lumi peitti perhosen vasta 12.1.2012. Jo marraskuussa talitiainen oli käynyt tutkimassa päätään käännellen leposijaa, mutta oli lentänyt muualle. Mikko huomasi, miten hyvän suojavärin keltaiset siivet tarjosivat. Ympäristö oli täynnä vastaavanlaisia koivun lehtiä. Tinttejä lahjomattomampi vaara olivat kuitenkin oksat, joita kovat tuulet katkoivat männyistä. Jos sellainen sattuisi lepo-orrelle, perhonen putoaisi maahan ja tarina loppuisi siihen.

Kuva: Mikko Pöllänen

Kuva: Mikko Pöllänen

 

Kevät

Huhtikuun alussa Mikko kävi tarkastamassa edelleen lumen peittämän paikan. Jännitys kaiveli sydänalaa. Olisihan mahdollista, että perhosen olisi löytänyt talvella vaikka päästäinen tai home olisi tunkeutunut leposijalle. Huhtikuun 11 päivänä jännitys laukesi: lumi oli sulanut niin, että perhonen kuulsi kiteiden läpi. Seuraavana päivänä 12.4.2012 koiras nousi siivilleen ja katosi.

Kuva: Mikkö Pöllänen

Kuva: Mikko Pöllänen

 

Kesä

Koteloituneen toukan löytäminen on sekin hankalaa. Kun sellainen löytyi, sen muutoksia oli seurattava päivittäin. Vuosi 2011 tarjoili vain yhden mahdollisuuden, mutta matka Isolle Kirkolle keskeytti kuvaukset, ja reissulta palannut kuvaaja saattoi vain havaita kohteensa kadonneen.

Sitkeä mies jatkoi työtään seuraavana kesänä. Nyt oli myös Rouva Fortuna matkassa. Kotelo löytyi ja joutui tiukkaan seurantaan. Nyt Mikko tiesi kokemuksesta, että kun tuntosarvien paikat mustuvat, perhosen muodonmuutos on käsillä. Silti illan ehtiessä, mitään muuta ei tapahtunut. Aamulla klo 7 maissa kotelo repesi selästään ja uusi sitruunaperhosaikuinen näki päivänvalon. Mikon kamera surrasi lähietäisyydellä. Toukka oli koteloitunut kolmisen viikkoa aikaisemmin heinäkuun alkupuolella.

Kuva: Mikkö Pöllänen

Kuva: Mikko Pöllänen

 

Niin, toukasta koteloksi. Toukkia etsiessään Mikko huomasi, että ne vain katosivat. Sitten Hiitolanjoen Lahnaselta löytyi sattumalta toukka, joka oli kiinnittynyt paatsaman oksaan, turvalanka ympärillä. Kahden päivän kuluttua paikalla oli vain kotelo. Onneksi se löytyi Kivijärven rannasta. Pari päivää Mikko päivysti paikalla. Kovankin husaarin on kumminkin joskus syötävä ja saatava kahvia – tupakkia meni paikalla kartonkikaupalla. Mikko porhalsi kaksi kilometriä kotiin, hörppäsi sydän kylmänä kahvit ja rohmusi jotain evästä kyytiin. Sitten kipin kapin takaisin. Ehdittyään kolmen metrin päähän toukasta Mikko huomasi, että koteloituminen oli täydessä vauhdissa. Viimeinen toukkanahka oli revennyt. Pahaksi onneksi tuuli oli noussut. Juuri nyt! Kamera oli viritetty 20 sentin päähän kohteesta, ja tuolla etäisyydellä pieni tuulenvirekin vahvistuu kuvatessa hirmumyrskyksi. Toukka heilui. Kamera surrasi 300 kuvaa 12 minuutissa. Sinä aikana toukka kuori vanhan nahan päältään ja aloitti kotelon hiljaisen elämän. Ennen aikuisen kuoriutumista se vain hieman kovettui ja kellastui. Touhu oli kuitenkin tarttunut kennolle.

Kuva: Mikkö Pöllänen

Kuva: Mikko Pöllänen

 

Kukilla vierailevien aikuisten perhosten kuvaaminen on hauskaa ja melko helppoa. Koko elämänkaaren dokumentoiminen on aivan toista. Aikaa kuluu, homma vaatii herkeämätöntä tarkkaavaisuutta, nälkä, jano, kuuma, kylmä ja itikat ovat aina ilona. Pieni pilvenhaamu saattaa sotkea valotuksen, tuuli muuttaa kuvat epätarkaksi mössöksi ja sade pilata kaiken.

 

”Mikko käytti sitruunaperhosjutun tekemiseen satoja tunteja. Nauttikaamme siitä hitaasti ja tunteella.”
Rainer Rajakallio

Työn tuloksena syntynyt artikkeli on Suomen Luonnon kolmosnumerossa (SL 3/2013).

koteloperhonen. toukkasitruunaperhonen