Heinäkuun 11. päivä lähdin oululaisen rengastajan Markku Hukkasen mukaan muuttohaukan pesimäsuolle. Kuvassa haukkasuota kohti kävelee Hukkasen mukana rengastusta harjoitteleva Ville Jäntti. Suo sijaitsee Pohjois-Pohjanmaalla.

Tänä kesänä Hukkanen on käynyt jo seitsemällä reviirillä, mutta niiltä ei ole löytynyt pesintöjä. Hän löysi soilta kuitenkin saalistähteitä, jotka paljastivat, että muuttohaukat olivat paikalla. Haukat jättivät pesimättä, koska kevät oli myöhässä. Lumen ja jään sulamisen jälkeen kesä oli jo niin pitkälle, että haukanpojat eivät olisi ehtineet varttua lentokykyisiksi ennen syksyn tuloa.

 

Suomessa muuttohaukan tyypillisin pesäpaikka on märkä rimpinen avosuo. Pahimmilla, tai ehkä haukan kannalta turvallisimmilla paikoilla suo on niin upottavaa, että siellä on miltei mahdoton kulkea. Silloin Hukkanen ottaa avuksi lumikengät. Niillä oli yllättävän helppo kulkea hyvin vetelissäkin paikoissa. Hukkanen tosin muistutti minua, että kenkiä ei kannata kiinnittää nilkan ympäriltä sen varalta, että sattuu kuitenkin uppoamaan. Suosta ylös kaivautuminen lumikengät jalassa lienee mahdotonta. Siinä voisi menettää sekä lumikengät että saappaat, ellei henkeänsä.

 

Kävimme myös lähiseudulla toisella muuttohaukan reviirillä. Siellä apuna pesälle pääsyyn tarvittiin kumivenettä, sillä muuttohaukat olivat asettuneet pesimään pienen soisen lammen saarekkeeseen. Hukkanen reppuineen mahtui juuri ja juuri veneeseen. Suuremman veneen kantaminen suolle olisi ollut turhan vaivalloista.

Hukkanen souti läpi kaikki suolammen saarekkeet. Välillä hän katosi näkyvistä saarekkeiden labyrinttiin, toisinaan näin hänet seisomassa saarekkeen päällä.

Jäntti ja minä odotimme sillä aikaa rannassa ja kiikaroimme ympäristöä muuttohaukkojen toivossa. Paarmat ja mäkärät pitävät meille seuraa. Toinen suon muuttohaukoista päivysti kaukana kasvavan männynräipän latvassa tilannetta tarkkaillen. Sitten näin toisenkin vilahtavan kaukana, kunnes se pian katosi laajan rämemännikön taakse, suon toiselle laidalle. Haukat eivät tulleet meitä vastaan kiivaasti varoitellen, niin kuin ne tekevät siellä, missä niillä on poikaset pesässä. Tämä pari oli siis jättänyt pesinnän ensi vuoteen.

 

Asutulla muuttohaukkasuolla pesäkumpu löytyi turvejänteen päästä. Ensisilmäyksellä pesä näytti tyhjältä, mutta onneksi löysimme haukanpojat piileskelemästä kummun takaa, rimmikön laidasta. Kun poikasia lähestyi, ne huusivat kiivaasti. Poikaset olivat reippaita ja hyväkuntoisia.

Poikaset punnittiin ja niiden siiven pituus mitattiin. Mittatietojen perusteella selvisi, että molemmat olivat naaraita, koska ne painoivat yli kilon. Koiras ei paina yli 800 grammaa. Naarailla on myös pidemmät siivet ja suuremmat jalat.

 

Rengastuksessa muuttohaukat saivat metallirenkaat, jossa on yksilöllinen koodi, sekä teksti ”Museum Zool. Helsinki Finland”. Siispä jos lintu löytyy kuolleena vaikkapa Antiguan ja Barbudan saarilta Karibianmereltä, tekstin ja koodin perusteella renkaan tiedot voi lähettää takaisin Luonnontieteellisen keskusmuseon eli Luomuksen rengastustoimistoon. Niinkin kauas on suomalainen muuttohaukka eksynyt, jopa kahdesti. Renkaan löytäjä saa paluupostissa tiedot missä ja koska lintu on rengastettu. Uhanalaisen muuttohaukan tapauksessa tarkkoja tietoja pesimäpaikoista ei kuitenkaan paljasteta lintujen suojelemiseksi.

Metallirenkaiden lisäksi muuttohaukoille on laitettu värirenkaita. Vasempaan ja oikeaan jalkaan laitetut värirenkaat, joissa on lyhyt numero- tai kirjainkoodi, mahdollistavat lintuyksilöiden tunnistamisen kaukaakin. Istuvan linnun rengaskoodin voi lukea kaukoputkella, tai ylilentävän linnun renkaat valokuvasta. Niin lintua ei tarvitse pyydystää, ja tietoa muuttohaukkojen liikkeistä saadaan paljon enemmän.

 

Lopuksi molemmilta linnuilta kerättiin höyhennäytteet. Höyhenestä saadaan linnun dna:ta, jota Oulun yliopiston tutkijat käyttävät muuttohaukkojen historian ja kannan nykytilan selvittämiseen.

Dna:n avulla selvisi, että Suomen muuttohaukat ovat liikkuvaista sakkia. Se on auttanut muuttohaukkakantaa toipumaan DDT:n ja ympäristömyrkkyjen aiheuttamasta romahduksesta 1960–1970-luvun jälkeen. Haukkojen liikkuvuus on taannut sen, että lähisukulaiset eivät lisäänny keskenään ja on siten auttanut perinnöllisen monimuotoisuuden säilymisessä. Perinnöllinen monimuotoisuus taas mahdollistaa muuttohaukkojen sopeutumaan esimerkiksi muuttuviin ympäristöolosuhteisiin.

Lue lisää muuttohaukasta Suomen Luonnosta 8/2017.

kosteikotlintujen rengastusmuuttohaukkasuoTutkimus

Tilaa uudistunut Suomen Luonto!

Tunne luontosi ja tue luonnonsuojelua, tilaa lehti tai digilukuoikeus!