Tasainen mäntykangas ratkeaa kertaheitolla laakeaksi violettina hohtelevaksi kanervikoksi. Pieni valkoinen lentokone kiihdyttää kiitorataa kanervikon keskellä ja hilaa purjekoneen perässään pienten poutapilvien sekaan.

Olimme pitkään ajaneet syvällä keskellä maaseutua, mutta nyt edessä kohoavat Jämikeskuksen komeat hotelli- ja ravintolarakennukset. Ympäröivässä maisemassa ne näyttävät räikeiltä ja vähän väärään paikkaan joutuneilta. Asvaltoidussa pihapiirissä on vain muutama auto, joten parkkiruuduissa on mistä valita.

Lentokenttä perustettiin jo vuonna 1935, ja sillä oli tarkoitus järjestää Helsingin olympialaisten purjelentokilpailu vuonna 1940. Toinen maailmansota esti kilpalennon, mutta kenttä ympäristöineen kuhisee yhä urheilua. Jämikeskuksesta löytyy muun muassa hiihtotunneli, jossa pääsee sivakoimaan ympäri vuoden.

Me emme kuitenkaan haikaile ladulle emmekä taivaalle. Keskuksen takana kohoaa mäntyjen peittämä Soininharju, jota kohti suuntaamme. Harjun etelärinne on avoin ja puuton. Se tarjoaa jalansijan monelle paahteisiin oloihin sopeutuneelle lajille.

Hietaneilikan kukka on koristeellisen kaunis. Kuva: Anna Tuominen

Ensimmäiset harvinaisuudet löytyvät heti pihapiiristä, ravintolan nurkalta. Kituliaalla pihanurmella, koirankakan vieressä, kukkivat vielä kesän viimeiset hapsureunaiset hietaneilikat. Kyykimme katsomaan tarkemmin jätöksistä huolimatta. Valkoisena hohtavat kukat ovat kauniit ja ihmeen suuret hentoon varteen verrattuna. Kuulemma ne myös tuoksuvat, mutta nämä loppukesäiset sinnittelijät eivät siihen enää kykene.

Hietaneilikan voi löytää monilta taimitarhoilta, ja se onkin upea koristus aurinkoiseen puutarhaan. Luonnonvaraiset kasvit ja siemenet on kuitenkin jätettävä visusti rauhaan, sillä hietaneilikan kasvupaikkoja ei juuri ole jäljellä, ja laji on rauhoitettu erittäin uhanalaisena.

Kesän viimeiset hietaneilikat ovat vielä kukassa. Kuva: Anna Tuominen

Hietaneilikka itää paljaassa kivennäismaassa. Täällä sitä piisaa, sillä Soininharjun jyrkkä ja hiekkainen etelärinne on täynnä eroosion avaamia laikkuja. Rinne hohtelee elokuun väreissä, kanerva kukkii heleästi ja sianpuolukkamättäät notkuvat väärällään punaisia marjoja. Kaikkialta kuuluu surinaa ja siritystä. Kukkiva kangasajuruoho, timjamin villi sukulainen, houkuttaa sankoin joukoin mehiläisiä. Sinisiivet ja heinäsirkat karkaavat askelten tieltä, mutta kimalaiset siirtyvät laiskasti vain juuri ja juuri alta pois.

Satumme paikalle oikeastaan todella sopivaan aikaan. Aurinko kohoaa laelleen ja lämpötila kipuaa hellelukemiin. Musta paita alkaa polttaa, eikä hento tuuli ehdi kuivattaa hikeä sitä mukaa kun se puskee hiusrajaan. Tätä tarkoittaa paahdeympäristö.

Näissä oloissa pärjäävät vain karaistuneimmat lajit. Hiekkaisella avomaalla kasveja ja muuta eliöstöä koettelevat kuumuuden lisäksi kylmyys, kuivuus, tuulet ja muut sääilmiöt. Paahdelajisto onkin pitkälle erikoistunut omaan lokeroonsa eikä pärjää missään muualla. Siksi paahdeympäristöjen harvinaistuessa myös niiden tunnusomainen lajisto päätyy uhanalaisten listalle.

Paahderinteen valtalajeja ovat kanerva ja sianpuolukka. Kuva: Anna Tuominen

Kangasajuruoho kuuluu pölyttäjähyönteisten suosikkeihin. Kuva: Anna Tuominen

Harvinaisen hietaneilikan lisäksi haluan päästä näkemään palosirkan. Kookas ja näyttävä sirkka on yksi edellämainituista listalle päätyneistä, ja sen elinpaikat ovat nykyään yhä harvemmassa. Kun paikka on tiedossa, lajin hoksaamisen ja tunnistamisen pitäisi olla helppoa, sillä lentävän palosirkan takasiivet hohtavat kirkkaanpunaisina. Lisäksi siivistä kuuluu lennon aikana sähköisen rätisevää ääntä.

Lampsimme rinteeseen pengerretyt portaat alas ja husimme hyönteishaavilla sinne tänne. Odotan jännittyneenä, että haavin edestä singahtaisi punainen välähdys. Sirkkaa ei näy, mutta hiekkainen rinne on täynnä muuta elämää. Jokin pistiäinen on kaivanut onkalon hiekkaan ja penkoo jyväsiä ulos yksi kerrallaan. Pitkäkoipinen nummikiitäjäinen karkaa siivilleen kun kumarrun ottamaan kuvan. Portailla kimaltaa myös näyttävä hohtojalokuoriainen. Koitan saada sen pysymään kameran edessä, minkä vuoksi kuoriainen kaivautuu portaiden koloon.

Nummikiitäjäinen. Kuva: Anna Tuominen

Hohtojalokuoriainen. Kuva: Anna Tuominen

”Tuolla!”

Kuuluu etäisesti hitsausta muistuttava ääni. Muut ehtivät nähdä sirkan, mutta minä olen muiden ötököiden lumoissa enkä ennätä pystyyn tarpeeksi nopeasti. Lampsimme kanervikkoon äänen suuntaan, mutta vaikka harhailemme tovin, sirkka pysyy maassa.

Pian turhaudun ja päätämme tältä erää jatkaa eteenpäin kohti lähellä kohoavaa näkötornia. Mukana on kaukoputki ja haaveissa petolinnut.

Soininharjun näkötorni on Satakunnan korkeimmassa kohdassa. Kuva: Anna Tuominen

Rakennelma kohoaa yllättävän korkealle, ylemmäs kuin useimmat lintutornit. Puisten portaiden välistä näkyy liian selvästi alas ja jalkani alkavat tutista. Kun pääsemme ylös, huokaisen helpotuksesta. Tornissa on katto, eikä ylhäällä tunnu enää hankalalta lievästä korkeanpaikankammosta huolimatta. Näkötorni sijaitsee Satakunnan korkeimmalla huipulla, ja maisemat avautuvat pitkälle joka suuntaan. Petolintuja emme näe ainuttakaan, mutta poutapilviä ja tuulivoimaloitakin kelpaa katsella. Tuon tuostakin uusi purjekone kiskotaan maasta.

Maisemat näkötornista palkitsevat, vaikka kiivetessä jalat vähän tutisevat. Kuva: Anna Tuominen

Kasvien on hankala juurtua tiukasti hiekkaiseen rinteeseen, ja siksi siihen syntyykin jatkuvasti uusia aukkoja, joissa esimerkiksi hietaneilikka pääsee itämään. Kuva: Anna Tuominen

Palaamme takaisin kanervikkoon rinteen juurelle. Matkalla pysähdyn ihailemaan harjuliekoa, joka pilkistää varpujen lomasta. Se on hietaneilikan tavoin erittäin uhanalainen laji, ja näen molemmat nyt ensimmäistä kertaa. Matalakasvuinen lieko vaatii paljon valoa eikä pysty kamppailemaan elintilasta muiden lajien kanssa.

Harjulieko. Kuva: Aura Tuominen

Paahdeympäristöjen suurin ongelma onkin umpeenkasvu. Jos männikkö pääsee kasvamaan tarpeeksi korkeaksi ja varvikko peittää rinteen tiheänä mattona, paahde on mennyttä. Kangasajuruoho, hietaneilikka ja harjulieko tukahtuvat nopeasti ja niiden hävitessä katoavat myös näistä kasvilajeista riippuvaiset hyönteiset. Ennen rinteitä pitivät avoinna muun muassa metsäpalot, mutta nykyään metsäpalot saadaan sammumaan nopeasti ja monet vanhat paahdeympäristöt kasvavat umpeen.

Kierrämme vielä hetken alhaalla kanervikossa. Jano alkaa yltyä, mutten halua lähteä näkemättä sirkkaa. Emme ole tulleet parkkipaikalta puoltakaan kilometriä, mutta paahde on tehnyt tehtävänsä. Vesipullo on jo lähes tyhjä, loppu on lämmennyt ja maistuu muovilta.

No nyt! Sinnikkyys palkitsee ja minuakin onnistaa: punainen leimahdus nousee säristen kanervikosta. Hihkaisen ja ehdin vielä nähdä, mihin se laskeutuu. Hiivin lähemmäs ja ehdin ihailla kookasta heinäsirkkaa. Se on jyhkeän kulmikas ja komea otus, mutta kun punaiset siivet ovat piilossa, sirkkaa on lähes mahdoton erottaa varvikosta.

Palosirkka. Kuva: Anna Tuominen

Palosirkan hypätessä sen takasiipien punainen väri paljastuu. Kuva: Anna Tuominen

Haavelajit ovat löytyneet. Toteamme, että käristystä on saatu juuri sopivasti, ja lampsimme takaisin Jämikeskukselle. Kokis jäillä maistuu taivaalliselta, ja ravintolan pöydässä pohdin, että tällaisia luontokohteita on todella harvassa. Palvelut ovat luontoretkeilijän mittapuulla hulppeat, mutta silti saimme nauttia maisemista ja luonnosta lähestulkoon keskenämme. Nyt ei varmastikaan ole keskuksen sesonkiaika, ja paikan syrjäinen sijainti tuskin saa ketään vahingossa eksymään paikalle. Toisaalta mekin tarvitsimme saapumiseen laina-auton, sillä julkisilla tänne ei taida päästä.

Keskuksen parkkipaikalla on taksitolppa. Miltähän tuntuisi lähteä luontoretkelle taksilla?