Metsässä kulkee viestejä joita ei voi kuulla. Puiden ja sienten yhteiselo on osoittautunut aktiivisemmaksi kuin aiemmin on ajateltu. Ne viestivät toisilleen kemiallisesti yhteisen sienijuuren kautta.

Sieni voi pyytää puulta yhteyttämistuotteita, sokereita, ja puu joko hyväksyä tai hylätä pyynnön oman tilanteensa ja kuntonsa mukaan.

Sieni tarvitsee sokereita kasvattaakseen itiöemiä. Maatalous- ja metsätieteen tohtori Kauko Salo kertoo, että sienisato määräytyy paikallisesti usean eri tekijän summana, ja puukumppani on monessa mukana: Metsän puulajisuhde, latvuspeitto, haihdunta sekä sammalkerroksen ja humuskerroksen paksuus vaikuttavat kaikki lajistoon ja sienten määrään.

Sienirihmastolle tärkeä humuskerros on yleensä Suomen metsissä vain kymmenisen senttiä paksu ja siksi herkkä kuivumiselle.

Tänä kesänä helteet aiheuttivat taas kerran haasteita sienille. Onneksi lyhytaikainen kuumuus ei ole niille kohtalokas. Rihmastot eivät kuole, mutta kasvu hidastuu ja samalla kyky tuottaa itiöemiä heikkenee hetkellisesti. Myöhemmän syksyn satoon lyhyt hellejakso ei kuitenkaan vaikuta juuri mitenkään. Olisi tietysti hyvä jos syksyn mittaan saataisiin vähän sadetta.

Tulevaisuus sen sijaan siintyy epävarmempana. Ilmaston lämmetessä kuusen ja männyn parhaan kasvualueen on ennustettu siirtyvän pohjoisemmaksi. Jos näin käy, lähes kaikkien tärkeimpien metsä- ja kauppasientemme määrät saattavat vähetä Etelä-Suomessa. Sienisadot siirtyisivät Pohjois-Suomeen.

Nyt sieniä kuitenkin vielä riittää, metsään siis. Kantarelleja, mustia torvisieniä, haperoita, punikkitatteja ja tänä vuonna melko toukkaisia herkkutatteja on jo noussut, ja lisää tulee jos vettä vähänkin vihmoo.

Vanhojen tuttujen jatkoksi kannattaa opetella uusiakin sieniä, vaikkapa runsastuviksi uumoiltuja eteläisiä lajeja. Aloittaa voi jo tämän lehden rouskukoulusta, sivuilla 18–23.

ilmastonmuutosmutualismirouskutsienijuuriviestintä