Metso oli päivystänyt tunturin rinnemetsässä, ja pienellä jälkien hakemisella löytyi soidinkumpu, jolla metso oli pitänyt tanssiesitystään. Paikalla oli jäljistä päätellen käynyt koppelo tai parikin, joten kovinkaan hullulta homenokan toiminta ei vaikuttanut. Kummulta ladulle oli ehkä 150 metriä, ja ladun toisella puolella oli maahan varisseista neulasista päätellen ollut linnun ruokailu- tai yöpymispuu, josta se aamuvarhaisella lienee aloittanut kulauttelun ja hiomisen ennen laskeutumistaan soidinkummulle.

Toki yksinäisiä ”hulluja” metsoja tavataan säännöllisesti, mutta tässä tapauksessa vaikutti siltä, että latu oli vain satuttu vetämään keskelle ihan tervejärkisen, mutta syystäkin kiukkuisen ukkometson alkukeväistä soidinpaikkaa.

Nyt homenokka ei ollut paikalla, mutta sen tuoreet jäljet nousivat metsäistä tunturinrinnettä ylös. Seurasin suksilla hikipäissäni jälkiä ylämäkeen. Ensin pari sataa metriä, sitten puolisen kilometriä ja yhä eteenpäin. Pohdiskelin miksei lintu lentänyt vaan jatkoi kävelyään hangella. Ukkometso on sen verran raskas otus, että lentoon lähteminen on sille melkoinen ponnistus. Useimmiten se taittaakin taivalta jalkapatikalla – harvoin näkee lentäviä ukkometsoja.

Keväthangilla käyskennellessään homenokka laahaa siipiään maassa muuallakin kuin soidin­areenalla. Sillä täytynee olla joku merkitys: hangelle piirtyy jälkiviestejä muille metsokukoille ja ehkä -kanoillekin. Täällä asustaa kelpo kukko!

Hangelta voi lukea vaikka mitä.