Pensasaitaa leikatessani olen aina ihmetellyt orapihlajan piikkejä. Mitä ainetta piikit ovat, kun ne ovat niin kovia, että voivat puhkaista jopa autonrenkaan? Miksi orapihlaja tekee piikkejä?

Orapihlajan piikit ovat muuttuneita oksia, siis puuainesta. Orien puu poikkeaa rakenteeltaan tavallisesta: solut ovat pieniä ja paksuseinäisiä, ja siksi puu on erityisen kovaa. Piikkien tarkoitus on sama kuin piikkilangalla – pitää kasvinsyöjät loitolla!

Nykyluonnossa orapihlaja ei ehkä tarvitsisi näin järeätä puolustusta. Useimmat orapihlajat ovat nykyisin metsälajeja. Pahimpia vihollisia ovat niitä kookkaammiksi kasvavat kuuset, tammet ja muut puut, jotka varjostuksellaan tukahduttavat alleen jäävät pikkupuut ja pensaat.
Puolustus onkin kehittynyt jääkauden aikana, jolloin mannerjäätikön edessä levittäytyivät laajat pensaikkoarot. Siellä kulki suurina laumoina isoja kasvinsyöjänisäkkäitä: peuroja, visenttejä, antilooppeja, sarvikuonoja ja kaikista komeimpina mammutit. Valtaisat kasvinsyöjänisäkkäät pitivät metsän kurissa.

Vuosimiljoonien kuluessa kasvien oli sopeuduttava ankaraan laidunnukseen, ja kukin laji sopeutui omalla tavallaan. Tuolloin kehittyi suurelta osin meidän niittylajistomme ja myös valoa vaativa lehtolajisto, jota voisi kuvata lehtoniittylajistoksi. Siihen kuuluu valoa vaativia puita, pensaita, ruohoja, runkojen jäkäliä ja sieniä. Nykyisessä luonnossa niille ei ole oikein omaa paikkaa. Parhaiten ne menestyvät metsien reunoissa ja ihmisen muuttamilla ja muokkaamilla paikoilla.

Lehtoniityt muistuttavat mammuttiaroa: avoimet niittylaikut vuorottelevat varjoisten metsälaikkujen kanssa, ja maaperä on ravinteista. Muinaiseen rannattomaan aroon verrattuna ne ovat kuitenkin surkeita sirpaleita.