Taiteilijat rakastavat luontoa. Huomaan sen ystäväpiirissäni: oli kyse niin kirjailijasta, kuvataiteilijasta kuin muusikostakin, luonto on tärkeää. Metsään paetaan rauhoittumaan ja tuulettamaan ajatuksia. Luonnosta ammennetaan inspiraatiota, symboleita, metaforia ja tunnelmaa. Eläinten oikeudet tuntuvat tärkeiltä.

Vaikka pusikoissa vaeltelu ei kiinnostaisikaan, viimeistään siinä vaiheessa, kun luonnolla menee huonosti, taiteilija ahdistuu. Erilaisiin luonnon- tai eläinsuojelukampanjoihin on helppo houkutella mukaan kirjailijoita ja muusikoita. Niihin heitä myös jatkuvasti pyydetään. Taiteilijan mukanaolon ajatellaan tuovan kampanjalle arvokkuutta ja uskottavuutta.

Taiteilija on ikään kuin tavallista ihmistä lähempänä totuutta – ja siksi luonnon merkitys nousee esiin paremmin hänen kauttaan kuin tavallisen ihmisen kautta. Ryhdyin pohtimaan taiteen ja luontorakkauden suhdetta. Miksi on lähes itsestäänselvyys, että taiteilija arvostaa luontoa? Kuuluuko luonnon arvostaminen taiteeseen?

Periaatteessahan taiteella ei ole automaattisesti suhdetta mihinkään aatteeseen tai ideologiaan. Taide on omalla tavallaan irti kaikesta: sen pitää tutkiskella ja tarkkailla maailmaa riippumattomana.

Vaikka taiteen hyödyistä puhutaan paljon vaikkapa poliittisessa rahanjakokeskusteluissa, pohjimmiltaan moni ajattelee, että taiteella on jonkinlainen itseisarvo. Sitä ei pidä käyttää välineenä mihinkään.

Silti taidetta totta kai käytetään: sillä nostetaan esiin yhteiskunnan ongelmia, vähemmistöjen kohtaloita, historiankirjojen sivuilta unohdettuja. Annetaan ääni mykille. Taiteella halutaan myös näyttää, mitä ihminen tekee luonnolle. Taide varoittaa meitä tuhoamasta elämää.

Onko kuitenkaan olemassa vedenpitävää syytä siihen, miksi taiteen pitäisi aina olla luonnon puolella? Yksi taiteilija vihaa oikeistoa, yksi kommunisteja, kolmas voisi hyvinkin vihata luontoa.

Millaista taidetta sellainen taiteilija tekisi?

Luontoa vihaavan taiteilijan teokset kannustaisivat luonnon tuhoamiseen. Ne ihannoisivat hävitystä ja kuolemaa tai esittäisivät luonnon pahana. Luonto olisi hirvittävä, kaiken mädättävä ja nakertava matojen valtakunta, jota vastaan jalo, luonnosta puhdas ihminen taistelisi. Eläimet ja kasvit olisivat vain vääristymä maailmassa ja siksi ne pitäisi tuhota.

Luonnossa ei olisi mitään sympaattista, kaunista, hyvää tai säilyttämisen arvoista. Kirjailija latoisi kirjojensa sivuille todisteita siitä, kuinka kukkaniitty on täynnä pahuutta. Säveltäjän sinfoniat ylistäisivät metsien hakkuuta, purojen ja soiden kuivattamista sekä vesien saastuttamista. Oodi tuholle!

Vaikka ajatusleikissä on jotain tummanpuhuvan kiehtovaa, homma ei lopulta toimisi. Luontoon kuulumisen tunne on sisäänrakennettu ihmiseen. Vaikka me ihmiset emme aina osaa tehdä oikeanlaisia valintoja luonnon puolesta, emme lopulta osaa vihatakaan luontoa, jonka osa itse olemme. Luontoa vihaava taide osoittautuisi pidemmän päälle falskiksi ja vääräksi.

kolumniluontotaide