Kirjoitan tätä illalla Joensuussa. Kaksi päivää aiemmin lähdin aamulla kotoa Keravalta ja ajoin Jyväskylään. Seuraavana aamuna ajoin edelleen Jyväskylästä Perhoon, iltapäivällä Perhosta Joensuuhun.

Huomenna tulen ajamaan Joensuusta Juukaan ja takaisin ja ylihuomenna Joensuusta Simpeleelle ja sieltä edelleen kotiin Keravalle.

Tätä kirjoittaessani olen siis kirjailijakiertueella. Kiertueviikon jokaisena päivänä käyn yhdessä lukiossa. Jokaisessa lukiossa esiinnyn kolme kertaa. Viikon aikana pidän siis viisitoista esitystä ja tulen puhuneeksi kirjoistani kaikkiaan 675 minuutin verran.

Viikkooni mahtuu siis 675 minuuttia omien jo unohtuneiden ajatusten kaivelua, anekdootteja kirjoitustyön lomasta, tapahtumia, joiden merkitystä muille kuin itselleni on vaikea arvioida. ”Olipa mielenkiintoista!” sanoo lähes jokainen tunnilla mukana istunut opettaja, mutta sehän voi olla pelkkää kohteliaisuutta.

Kirjailijoita ei neuvota millään tavalla kouluvierailuiden pitämiseen. Niinpä olen käyttänyt tunnit omien kirjojeni esittelyyn, selittänyt mistä aiheeni tulevat, muistellut novellien ja romaanien syntytarinoita.

Monet syntytarinat liittyvät luontoon. Eräs novelli sai alkunsa kuikasta, joka makasi siipensä rikkoneena maantieojassa. Ajoin lintu sylissä kotiin.

Eläinlääkäri joutui kuitenkin lopettamaan kuikan, ja minä jäin suremaan. Kirjoitin kuikasta novellin: halusin kirjoittaa sen muistiin jonnekin. Minua harmitti, että niin kaunis eläin katoaisi jälkiä jättämättä.

Toinen novelli sai alkunsa Venäjältä. Jossain kohtaa Vienan Karjalaa ylitimme jättimäistä suota keskellä läkähdyttävän kuumaa kesäpäivää. Suon tuoksu oli musertava, kuumuus huumasi, kärpäset kiusasivat. Keskellä suota kohosi sääksien pesäpuu. Vaaleat petolinnut lensivät ja lepattivat pesänsä vierellä, kiljahtelivat poikasilleen. Tein suosta novellin: halusin pukea tarinaksi elämän ja kuoleman läsnäolon – suon, joka kasvaa pinnalta ja kuolee alta, ja linnut, jotka hoitavat poikasiaan keskellä suota.

Huidon käsilläni, kun puhun linnuista. Kun pääsen vauhtiin, on vaikea lopettaa. Kerron oppilaille vielä tositarinasta, jonka luin eräästä tietokirjasta. Amerikkalainen lentäjä hyppäsi konerikon takia 14 kilometrin korkeudesta laskuvarjolla. Hän putosi ukkospilven läpi: näki salamoiden valaisevan pilven, paleltui, ruhjoutui valtavia rakeita vasten, sinkoutui edestakaisin ilmavirtojen heittelemänä.

Siitäkin tein novellin. Kuvailen oppilaille valaistunutta pilveä kädet kohti kattoa nostettuna. Lopulta pääsen lempikohtaani. Julistan, kuinka kirjallisuus on olemassa, jotta se voisi kertoa asioista, joita ei oikeasti ole. Kuvittelen, kuinka vaikuttuneita lukiolaiset ovat ajatuksesta. Puhun niin kiihkeästi, että hengästyn.

Voisin puhua vaikka kuinka kauan, mutta vilkaisen kelloa. Tunti on loppumaisillaan. Olen varma, että kuuntelijat voisivat istua luokassa toisenkin tunnin. Kaikki katsovat maailmaa ja luontoa nyt uusin silmin.

“Onko kysymyksiä?” sanon. Nuori mies nostaa kätensä. “Mistä toi sun paita on ostettu?”

kolumni