Postinkantaja oli hakemassa aamu­lehtiä jakeluvarastolta Padasjoen Valutieltä, kun hän kuuli kiinteistöstä lorinaa heinäkuussa 2013. Samassa rakennuksessa oli varastoituna kierrätysyritys PP-Recyclingin vaarallisia kemikaaleja, joten postinkantaja otti yhteyttä kunnan ympäristösihteeriin Maria Virtaseen.
”Saatuani tuon puhelun otin heti yhteyttä paikalliseen pelastuslaitokseen ja ilmoitin asiasta myös Hämeen ely-keskukseen. Siitä puhdistustyö lähti käyntiin”, Virtanen sanoo.

Tätä ennen yrittäjä oli saanut Ely-keskukselta jo useita kehotuksia ympäristölupaan nähden liian isosta kemikaalivarastosta ja huonokuntoisista säilytysastioista. Laitoksella tehtiin myös monia tarkastuksia ja hallintopakkokeinot, kuten uhkasakko ja teettämisuhka, olivat jo käytössä. Ne kuitenkin raukesivat, kun yritys meni konkurssiin 2012.
Konkurssin jälkeen PP-Recyclingin varastoon jäi yli 1600 tonnia pääosin vaaralliseksi luokiteltavaa jätettä kuten esimerkiksi raskasmetallipitoisia jätenesteitä sekä syanidi- ja liuotinpitoisia jätevesiä. Se on kymmenkertainen määrä yrityksen Hämeen ely-keskukselta saamaan ympäristölupaan nähden.

Kierrätysyrityksen entistä toimitusjohtajaa epäillään nyt ympäristörikos­asteikon vakavimmasta teosta, törkeästä ympäristön turmelemisesta, josta vähimmäistuomio on neljä kuukautta vankeutta.
Epäilty kiistää syytteet. Oikeus pui parhaillaan asiaa. Kiinteistön maaperästä on otettu näytteitä, mutta sitä ei ole vielä puhdistettu.

PP-Recyclingin tapaus on vain yksi noin 500 epäillystä ympäristörikoksesta, joita maassamme paljastuu vuosittain. Näistä poliisin tietoon tulleista rikoksista kolmannes selvitetään.
”Alalla on paljon piilorikollisuutta, joten vain pieni osa rikoksista tulee viranomaisten tietoon”, sanoo tutkija Iina Sahramäki Tampereen Poliisiammattikorkeakoulusta. Hän on yhdessä erikoistutkija Terhi Kankaanrannan kanssa tutkinut ympäristörikollisuuden torjuntaa ja valvontaa Suomessa.
Ympäristörikoksissa on alhainen kiinnijäämisriski, ja niistä langetetaan varsin pieniä tuomioita rikoslain luvun 48 mukaan: enimmäkseen päiväsakkoja tai ehdollista vankeutta. Vankeustuomio voi enimmillään olla neljä vuotta. Rikoslain 48 a -luvun luonnonvararikokset taas ovat metsästykseen, kalastukseen ja metsän käsittelyyn liittyviä tekoja, joista voi saada myös vankeustuomion.
”Talousrikoksissa, joihin ympäristö­rikoksetkin kuuluvat, myös käsittely­ajat voivat olla todella pitkiä, yhdestä viiteen vuotta”, sanoo erikoistutkija Kankaanranta.
Esimerkiksi Talvivaaran kaivoksessa vuodesta 2004 saakka tapahtuneista laiminlyönneistä nostettiin syyte neljää henkilöä vastaan syksyllä 2014 ja käräjäoikeuden päätöksiä odotetaan edelleen loppuvuonna 2015.

Harkintavalta vai ilmoituspakko?
Ympäristölakien valvonta kuuluu kunnan ympäristönsuojeluviranomaisille
ja ­alueellisille Ely-keskuksille. Viran­omaisten tulee ilmoittaa havaitsemistaan rikos­epäilyistä poliisille, mutta heillä on myös harkintavalta: ilmoitusta ei tarvitse tehdä, mikäli rikos on vähäinen eikä se loukkaa yleistä etua.

Suomen kansallisen ympäristörikosseurantaryhmän laatimassa Ympäristörikoskatsaus vuodelta 2014 -raportissa mainitaan niin sanottu salliva valvontaviranomaiskäytäntö, jonka vuoksi kynnys tutkintapyynnön tekemiseksi poliisille saattaa nousta korkeaksi ja ääritapauksessa luvanvastaisesta toiminnasta muodostuu ikään kuin normalisoitunut toimintatapa. Yhteistyössä tulisikin korostaa yhä enemmän varhaista puuttumista ja ennalta ehkäisevää toimintaa.

”Viranomaisyhteistyö on avainasemassa ympäristörikosten selvittelyssä. Valvontaviranomaiset, poliisi sekä syyttäjät tulisi valjastaa samaan linjaan ja hyödyntää kaikkien asiantuntijuutta mahdollisimman hyvin”, tutkija Sahramäki toteaa.

Ruotsissa ympäristörikokset on koottu niin sanottuun ympäristökaareen, jonka myötä valvontaviranomaiset ovat velvoitettuja ilmoittamaan kaikki rikos­epäilyt esitutkintaan. Naapurimaassamme paljastuukin 4000–6000 ympäristörikos­epäilyä vuosittain, mutta vain murto-­osa johtaa syytteeseen. Yleinen rangaistus on yhteisösakko.

Vastuu on meillä kaikilla
Ympäristöministeriö asetti yhdessä sisäministeriön kanssa 2014–2015 yhteistyöryhmän, joka valmisteli ehdotuksen ympäristörikosten torjuntaa koskevaksi strategiaksi ja toimenpideohjelmaksi.
Työryhmäkin tunnisti ongelmaksi viranomaisten välisen vähäisen yhteistyön sekä vaikeuden saattaa pienen rikkomuksen tehnyt henkilö vastuuseen teostaan. Toimenpideohjelmaa pannaan parhaillaan täytäntöön ja strategian mukaisia alueellisia yhteistyöryhmiä aletaan perustaa.
”Parhaillaan selvitetään myös, pitäisikö pienistäkin ympäristörikkomuksista seurata laiminlyöntimaksu, jonka voisi määrätä valvova viranomainen”, sanoo työryhmän jäsen, johtava asiantuntija 
Ilpo Kuronen Suomen luonnonsuojeluliitosta.

Ympäristörikokset tulivat Suomessa osaksi rikoslain 48:tta lukua rikoslakiuudistuksen yhteydessä 1995, vasta parikymmentä vuotta sitten, joten tekojen ja rangaistavuuden asteikko hakee edelleen paikkaansa.
Lokakuussa eduskunnalle annettiin lakiesitys, jonka mukaan rikoslakiin lisättäisiin uusi törkeää luonnonsuojelurikosta koskeva säännös. Törkeästä luonnonsuojelurikoksesta rangaistus olisi neljästä kuukaudesta neljään vuoteen vankeutta. Esimerkiksi 2012 paljastunut laiton 10 000 linnunmunan kokoelma toi tekijälleen vuoden ehdollisen vankeustuomion luonnonsuojelurikoksesta. Lisäksi hän joutui maksamaan 250 000 euron korvaukset.

”Kun nimikkeessä on sana törkeä, se antaa myös poliisille käyttöön laajemman keinovalikoiman rikoksen selvittämiseksi. Tosin törkeästä luonnonsuojelurikoksesta ollaan rajaamassa telekuunteluoikeutta pois, joka on ilmeinen puute”, Kuronen sanoo.
Hän ei kuitenkaan usko, että rangaistusten koventaminen ratkaisisi ympäristörikosongelmaa.
”Luonnolla ei ole sille kuuluvaa arvoa. Se nähdään vain loputtomana resurssina. Ihmiset eivät myöskään tajua pienten tekojensa seurauksia: esimerkiksi jo desilitra bensiiniä saattaa aiheuttaa pohjavedelle tuntuvaa vahinkoa”, Kuronen toteaa.

Välinpitämättömyydestä ympäristöä kohtaan kertoo myös pienempienkin roskien viskely minne sattuu. Mikä sitten avuksi?
”Selkäsauna”, Kuronen naurahtaa. ”Vakavasti puhuen ihmisten pitäisi irrottaa katse omasta navasta ja ottaa vastuu ympäristöstä. Asennekasvatusta tässä tarvitaan ja paljon aina kotoa ja päiväkodista lähtien.”

Maksimivoitto, minimikustannus

Ympäristörikoksia tutkitaan osana talousrikollisuutta, sillä suurin motiivi niissä on yleensä raha: taloudellisen hyödyn tavoittelu, voittojen maksimointi sekä kustannusten minimointi. Vaarallisten jätteiden tai muiden ongelmajätteiden käsittely ja loppusijoittaminen maksaa. Rikki menneen jääkaapin kuljettaminen SER-asemalle voi myös tuntua ylivoimaiselta tehtävältä ja kaappi päätyy joutomaalle tai tien varteen.
Suuri osa ilmi tulevista ympäristörikoksista liittyykin jätteisiin: laittomaan dumppaamiseen, hautaamiseen, varastointiin, ympäristöluvan rikkomiseen tai väärään käsittelyyn. Rikosten haitari on laaja: yksityinen henkilö syyllistyy rikokseen nakatessaan vanhan sohvansa tien poskeen tai yritys ylittäessään ympäristölupansa salliman kemikaalimäärän. Jo pelkkä vaaran aiheuttaminen ympäristölle riittää tuomittavaksi teoksi.

”Suomessa viranomaiset ovat huolissaan etenkin purkujätteen ja muun jätteen hautaamisesta ja dumppaamisesta”, sanoo tutkija Sahramäki Tampereen Poliisiammattikorkeakoulusta.
Myös kansainväliset rikollisuusilmiöt rantautuvat Suomeen, siinä missä muutkin trendit, hieman viiveellä.
Rajojen yli kuljetetaan kasvi- ja eläinlajeja, muita luonnonvaroja ja erityisesti jätteitä. Niiden liikkeitä jäljittävät Tulli ja Rajavartiolaitos.

”Saksalaisen autonvalmistajan Volkswagenin kansainvälistä yritystoimintaa koskeva päästöhuijaus on tuore esimerkki eurooppalaisesta ympäristörikosepäilystä. On mielenkiintoista seurata, paljastuuko vastaavia huijauksia vielä lisää”, tutkija Sahramäki sanoo.
Ehkä räikein esimerkki Euroopan unionin alueella toimivasta järjestelmällisestä ympäristörikollisuudesta on Etelä-Italiassa vaikuttava niin sanottu ekomafia, jossa rikollisjärjestö tekee miljardien voittoja dumppaamalla vaarallisia jätteitä laittomille kaatopaikoille.

Uhriton rikos
Luonto ja ympäristö eivät pysty puolustautumaan niitä turmelevalta toiminnalta, joten ympäristörikokset ovat niin sanotusti uhrittomia ja asianomistamattomia. Asianomistajana ympäristörikosasioissa on ympäristövalvontaviranomainen, siis jossain tapauksissa sama henkilö, joka on ollut myöntämässä esimerkiksi yritykselle ympäristölupaa.
”Lupaehdot menevät luonnon ja ympäristön hyvinvoinnin edelle. Mikäli ympäristöluvan saanut taho noudattaa lupaa pilkulleen ja sen toiminta tuottaa ympäristölle kuitenkin vahinkoa, ei toimijaa voida asettaa rikosvastuuseen. Lupien laatuun tulee kiinnittää enemmän huomiota”, sanoo johtava asiantuntija Ilpo Kuronen.

Suomessa painitaan kustannussäästöjen ja jo valmiin resurssipulan kanssa monella alalla, niin myös ympäristörikosten torjunnassa.
Kun ympäristöhallinto sekä kuntien ja valtion valvonnan resurssit heikkenevät samaan aikaan talouden alamäen kanssa, saattaa myös ympäristörikokseen lankeaminen olla entistä helpompaa ja siksi houkuttelevaa.
Hyvä uutinen ympäristön kannalta kuitenkin on, että hallitus ilmoitti marraskuussa peruuttavansa talousrikosten tutkintaan suunnitellut 6,4 miljoonan euron säästöt.

Toinen hyvä uutinen on sekin, että jo sattuneista rikoksista ja vahingoista voidaan ottaa opiksi. Padasjoen kunnan ympäristösihteeri Maria Virtanen on tyytyväinen viranomaisten väliseen yhteistyöhön PP-Recyclingin tapauksessa, vaikka vaarallisten jätteiden puhdistustyö on vielä kesken.

”Pidämme edelleen seurantaryhmän kokouksia muun muassa ympäristöministeriön, pelastuslaitoksen ja Ely-keskuksen edustajien kanssa ja käymme tapausta läpi. Aiemmin mukana on ollut myös poliisin edustaja”, Virtanen sanoo.


 

YHTEISTYÖ TOIMII
Suomen 12 poliisipiiristä vain Itä-Uudenmaan talousrikosyksikössä on ympäristörikoksiin erikoistunut ryhmä. Ryhmänjohtajan, neljän rikostutkijan sekä esikäsittelijän joukkoa johtaa yksikön tutkinnanjohtaja rikoskomisario Juha Tuovinen.
”Olemme panostaneet viranomaistyöhön ja se näkyy myös juttujen määrässä. Ilmoituskynnys eri viranomaisten kesken pyritään pitämään mahdollisimman alhaisena”, Tuovinen sanoo.

Ryhmällä on parhaillaan avoinna noin 40 yrityksiin liittyvää ympäristörikosta.
”Ja lisää tulee koko ajan. Suurin osa rikoksista liittyy jätteiden dumppaamiseen, maanläjitykseen sekä luparikkomuksiin.”
Useimmiten ilmoitus epäillystä rikoksesta tulee ympäristöviranomaisilta poliisille. Ympäristörikoksiin erikoistunut ryhmä takaa sen, että tutkinta päästään aloittamaan ripeästi ja ammattitaito kehittyy.
”Tutkinta teettää kovasti töitä, sillä yleensä näissä tapauksissa on kuultava monia osallisia. Vastuun kohdentaminen teoista juuri oikeille henkilöille on usein hankalaa.”

Hankalaa on myös arvioida rikoksesta saatua laskennallista hyötyä, saati esimerkiksi pilaantuneen maaperän tai maiseman arvoa. Ennallistamiskulut kaatuvat useissa tapauksissa kunnille tai valtiolle.
”Rikoksentekijän pitäisi aina korvata myös ennallistamiskulut. Se pitäisi kirjata rikoslainsäädäntöön, jolloin sillä olisi myös ennalta ehkäisevä vaikutus”, Tuovinen toteaa.

Ehkä jo ympäristöluvan pitäisi sitouttaa toimija tiukemmin myös vastuukysymyksiin.
”Yrityksen taloudelliset intressit ja realiteetit pitäisi ottaa huomioon lupaprosessissa. Meillä on ollut tapaus, jossa ympäristölupa edellytti tiettyjä investointeja, mutta yrityksen kirjanpidosta selvisi, ettei se liiketoiminnallaan pystyisi koskaan toteuttamaan niitä”, Tuovinen sanoo.
Ympäristölupia hakevien yritysten leväperäisyydestä kertoo sekin, että yrityksen johto ulkoistaa lupaprosessin konsultille, eikä itse tutustu luvan edellyttämiin vaatimuksiin. Kun laittomuuksia sitten paljastuu, yrityksessä voidaan olla aidosti yllättyneitä ja tietämättömiä luvan yksityiskohdista.

Monessa tapauksessa toiminta on kuitenkin täysin tietoista ja organisoitua. Sellainen oli esimerkiksi tähän mennessä törkein Suomessa paljastunut ympäristörikos, tapaus Lokapojat, jonka kaksi vuotta kestänyttä tutkintaa Tuovinen johti.
”Siitä tapauksesta on opittu paljonkin. Kynnys ilmoitusten tekoon on nyt alhaisempi. Saimme siitä myös alueellisesti hyvän pohjan viranomaisyhteistyöllemme.”

Itä-Uudenmaan lisäksi Länsi-Uudellamaalla, Pirkanmaalla ja Etelä-Savossa on kokemusta poliisin, syyttäjän ja ympäristöviranomaisten yhteistyöryhmistä, joita keväällä hyväksytyn ympäristörikosten torjunnan toimenpideohjelmassa suunnitellaan perustettavaksi koko maahan.

Hyvää yhteistyötä kiittelee myös ympäristörikoksiin erikoistunut avainsyyttäjä Leila Suvantola Itä-Suomen syyttäjävirastosta.
”Olemme vuodesta 2013 lähtien järjestäneet Etelä-Savossa teemakoulutuspäivän ympäristörikoksista eri viranomaistahojen kesken. Siellä asioita lähestytään eri näkökulmista. Samalla tullaan tutuiksi”, Suvantola kertoo.

Tänä vuonna Suvantola on nostanut syytteen seitsemästä ympäristöön ja luonnonsuojeluun liittyvästä ja kolmesta metsästykseen liittyvästä asiasta. Syyteharkinnassa hänellä on kahdeksan tapausta. Onko syyttäjä tyytyväinen käräjöinnin tuloksiin, siis rangaistuksiin?
”Huolettaa, jos seuraamusta mitataan vallitsevan rangaistuskäytännön yhtenäisyyden nimissä vain katsoen aiempia tilastoja eikä kyseenalaisteta sitä, onko linja ollut oikea. Yhteiskunnan muuttuvien arvojen tulisi näkyä myös seuraamuksissa.”

Suvantola kuitenkin muistuttaa, että rangaistusvastuu on viimeinen keino varmistaa lainsäädännön noudattaminen.
”Sen tulee olla uskottava ja tehokas, kun siihen joudutaan turvautumaan”, Suvantola sanoo.

ympäristörikos