Greenpeace-aktivisti Sini Saarela tunnetaan myös luontokartoittajana. Suomen Luonnon vuoden 2010 lokakuun numeron haastatteluun Saarela vastaili Ruotsin metsistä, jossa hän teki tuolloin kääpäkartoitusta.

”Löysin hakkuu-uhan alla olevalta alueelta harvinaisen lutikkakäävän. Se on oikea tähtilaji, joka pelasti lopulta metsän hakkuilta”, kertoo Sini Saarela.
 Hän kartoittaa nyt kolmatta vuotta Ruotsin kääpälajeja, ja metsästä tavoitan hänet haastatteluunkin.
”Suomen, Ruotsin ja Norjan kääpälajisto on hyvin samanlainen. Norjassa niitä on vain määrällisesti vähiten.”

Käävät kertovat, missä tilassa metsä on ja mitä lajeja sinne voi mahdollisesti vielä tulla.
”Kun alkaa perehtyä kääpiin, niistä oppii joka päivä jotakin uutta. Maastohommissa olen nyt oppinut lukemaan metsää niin, että tiedän jo suunnilleen, mistä mitäkin lajia pitäisi löytyä.”


Käävät ovat Saarelan mielestä helppo, melko pieni lajiryhmä ja niitä oppii aika nopeasti tunnistamaankin.
”Käävät eivät juokse karkuun, ja niitä näkee metsässä ympäri vuoden. Ne ovat söpöjä persoonallisuuksia. Saman lajin sisällä eri yksilöiden ulkonäkö saattaa vaihdella paljonkin. Kaunein kääpä on rusokantokääpä. Se on oikea ilopilleri.”

Kääpiä nähdäkseen ei tarvitse mennä syvälle synkkiin metsiin. Riittää, että metsässä on lahopuuta. Helsingin keskuspuistossakin voi nähdä vanhalle metsälle ominaisia kääpälajeja.

Jos käävät alkavat kiinnostaa ja haluaisi tietää niistä enemmän, voi aluksi ottaa yhteyttä Suomen sieniseuraan. Toinen hyvä tapa on tutustua kirjallisuuteen. Saarela suosittelee Suomen sieniopasta (Kasvimuseo/WSOY 2006) ja Tuomo Niemelän Käävät-kirjaa (Norrlinia 2005).
”Se on maailman paras kääpäkirja. Myös ruotsalaiset kääpäkartoittajat käyttävät tätä suomalaista kirjaa tunnistusapuna.”
Kääpämetsään kannattaa mennä loppukesästä tai alkusyksystä. Toki talvellakin voi nähdä pystyrungoilla monivuotisia itiöemiä.

”Kääpien etsiminen on oikeaa aarrejahtia. Kun näkee, millainen metsä on, herää jo ajatus, että näitä ja näitä lajeja sieltä voisi löytyä. Sitten löytyykin yllätyksiä. Se on jännää”, Saarela sanoo.

Artikkeli on julkaistu Suomen Luonnossa 8/2010 Luontofriikin tähtihetki -juttusarjassa.