Millä kotimaisella nisäkkäällä on emon painoon verrattuna suhteellisesti suurin poikanen?

 Mielenkiintoinen kysymys, johon vastaaminen saattaisi olla helppoa, jos olisi olemassa jonkinlainen biologisten ennätysten kirja! Koska sellaista ei ole käytettävissä, on pakko turvautua päättelyyn ja käsikirjatietoihin.

Ensiksi karsimme ehdokkaiden joukosta ne lajit, jotka säännöllisesti synnyttävät useamman kuin yhden poikasen kerrallaan. Seuraavaksi voimme mitä todennäköisimmin karsia ne lajit, joiden poikaset syntyvät avuttomina ”vauvoina”.

Jäljelle jäävät esimerkiksi hirvieläimet, joiden vasan on kyettävä nousemaan jaloilleen ja seuraamaan emoaan lähes välittömästi synnyttyään. Tarkastellaanpa poroa: noin 70–80 kiloa painava vaadin synnyttää useimmiten yhden vasan, jonka paino on 5–6 kiloa. Hyvä saavutus siis, mutta vasan paino on vielä selvästi alle kymmenesosa emon painosta.

Entäpä valaat, joiden poikasen eli ”vasikan” pitää heti synnyttyään kyetä sukeltamaan, seuraamaan uiden emoaan ja käymään pinnalla hengittämässä. On otaksuttavaa, että pieni valaslaji, pyöriäinen, kuuluu harvinaisena Suomen nisäkäslajistoon.

Pyöriäisen poikanen voittaakin painollaan selvästi poronvasan. Noin 40 kiloa painava pyöriäisemo pyöräyttääkin kerralla ”uppeluksiin” jopa 10-kiloisen jälkeläisen. Poikanen painaa siis noin neljäsosan emonsa painosta.

Yllättävästi mestariemo löytyykin lepakoiden joukosta. Joistakin lepakkolajeista tiedetään, että 3–8 grammaa painava emo kykenee synnyttämään jopa 1,5 grammaa painavan poikasen.

Naaraan paino vaihtelee kevätkesällä ravitsemustilan mukaan, mutta näyttää siis siltä, että emon painoon nähden suurimmat poikaset syntyvät lepakoille. Lieneekö kyseessä sopeutuma, joka takaa poikasten elinkyvyn emojen ehkä pitkienkin ravinnonhankintalentojen aikana?