Eräänä tapaninpäivän jälkeisenä pakkasyönä savonlinnalaisen omakotitalon kuistilla värjötteli tumma hahmo. Kun parikymppiset siskoni saapuivat kapakkareissultaan, otus livahti samalla ovenavauksella sisään. Saukko.

Pakkasta paossa

Saukko ei ole ihan jokapäiväinen vieras kaupunki­kodin eteisessä.

Eläin oli uupunut ja hämmentynyt. Se yritti pyrkiä sisemmälle taloon. Sen aikeet estettiin huitomalla sitä crocsilla nenille, sen mitä terävähampaista vierasta tohdimme lähestyä. Lopulta se nukahti suloiselle kerälle tuulikaapin matolle, muovinen kenkä tiukasti hampaiden välissä.

Arvelimme, että kovat pakkaset olivat ehkä jäädyttäneet umpeen saukon kotiveden, ja se oli harhaillut eksyneenä ilman pääsyä tutuille kala-apajilleen. Varsin huvittunut poliisikaksikko saapui aamuyöstä kuljettamaan virkistyneen saukon takaisin virtaveden ääreen.

Saukko ja kenkä eteisessä.

Vesistöisten kaupunkien saukkoyllätysten lisäksi Suomen kaupungeissa elää aika liuta muitakin karismaattisia nisäkkäitä.

Tärkeät kyselyhavainnot

Helsingin kaupunki keräsi viime syksynä kansalaisten havaintoja kuudesta tutusta nisäkkäästä: rotasta, ketusta, mäyrästä, supikoirasta, siilistä ja oravasta. Vastauksia tuli ilahduttavan paljon.

Esimerkiksi oravia ilmoitettiin kyselyn aikana kahdeksankertainen määrä suhteessa siihen, mitä Laji.fi -palveluun ilmoitetaan normaaleina vuosina. Tämä oli tärkeä tieto, sillä oravat ovat vähentyneet Etelä-Suomessa viime vuosina. Niiden pääravinnon eli kuusen siemensato on ollut kehno. Vaikka oravat syövät kaupungissa muutakin, kuten siemeniä linturuokinnoilla, on kuusi silti niiden elintärkeä kumppani.

Orava. Kuva: Hannu Rämä / Vastavalo

Helsingin kaupungin ym­pä­ristö­asiantuntija Raimo Pakarinen kertoo, että kansalaishavainnot ovat tärkeitä nisäkäsmäärien seurannassa.

Melkein kaikkia Suomen nisäkäslajeja havaitaan kaupungeissa säännöllisesti – viime joululoman aikaan Helsingin Viikissä seikkaili villisika, ja kaikki suurpedotkin ovat pyörähtäneet pääkaupungin kulmilla.

Myös esimerkiksi lepakoita näkee helposti puistoalueilla kesäöisin. Ketut taas kuljeskelevat kevyen liikenteen väylillä kuin kotonaan. Varsinkaan pyöräilevää ihmistä ne eivät juuri säikähdä, vaan väistävät kauniisti.

Citykanit ja röyhkeät kauriit

Pääkaupunkiseudun näkyvimpiä nisäkkäitä ovat nopeasti uusille alueille levittäytyneet kani ja metsäkauris. Etenkin kauriita tapaa lähiöalueilla vuosi vuodelta enemmän. Ne syövät mielellään ojanpientareiden kasveja kuten heiniä ja horsmia, talvella myös pensaita ja puiden alaoksia vaikka aivan ulko-oven pielestä.

Suorastaan röyhkeän rohkeiksi heittäytyneiden kauriiden elämää on helppoa seurailla. Kiima-aikaan loppukesästä pukit saattavat jopa hiukan uhitella, ja päästellä rääkyviä määkäisyjä jotka kuuluvat kauas.

Viime vuosikymmenen alussa myös kaneja ja niiden pesäkoloja oli tietyillä Helsingin alueilla jopa riesaksi asti. Vuonna 2016 Suomeen kuitenkin levisi kanien verenvuotokuume, ja vuonna 2020 myksomatoosi, jotka romahduttivat populaation toviksi. Vaikka kumpikaan virus ei ole kadonnut minnekään, kanit ovat kehittäneet niille vastustuskykyä ja niitä on taas alkanut näkyä enemmän.

Myös kanien kotoperäisiä sukulaisia rusakoita ja metsäjäniksiä on liki kaikissa Suomen kaupungeissa. Niiden jäljet ovatkin monen ensimmäinen kosketus lumijäl­kien tarkkailuun. Seuraava vaihe on opetella tuntemaan, kuka kolmesta pupusta jäljet jätti.

Panosta monimuotoisuuteen

Helpoin keino houkutella nisäkkäitä näkösälle olisi tietysti ruokkia niitä, ja niin usein vahingossa tapahtuukin linturuokinnoilla. Raimo Pakarinen varoittaa, ettei ainakaan kettujen tai rottien ruokinta ole hyvä idea. Se aiheuttaa epäsopua naapurustossa eikä ole eläimille itselleenkään hyväksi.

Eniten avusta hyötyisivät siilit. Nekään eivät tarvitse ruokaa, vaan laiskaa puutarhanpitoa: ylikasvaneita pensasryteikköjä ja varta vasten unohdettuja lehtikasoja talven varalle.

Siili. Kuva: Håkan Söderholm / Vastavalo.

Siilit ovat paikkauskollisia, eli jos kerran saa houkuteltua pihamaalle siilin, samaa kaveria pääsee tervehtimään tulevaisuudessakin. Alkukesän öinä saattaa päästä tarkkailemaan tuntikaupalla jatkuvia kosiomenoja. Kaikuvan tuh-tuh-tuhinan ja tomeran tepastelun määrää ei heti unohda!

Kirjoitus on osa Arkiluonnon aarteita -juttusarjaa, kaikki sarjan jutut löydät täältä >