Susien vainoaminen johti 1800- ja 1900-lukujen taitteessa lajin häviämiseen laajoista osista Pohjois-Amerikkaa ja Eurooppaa. Fennoskandiassa voimakas metsästys- ja salametsästyspaine aiheutti susipopulaatiolle perinnöllisen pullonkaulan. Vuonna 1915 Suomessa oli jäljellä enää 6–54 susiyksilöä. Kanta alkoi suojelutoimien myötä hitaasti kasvaa 1960- ja 1970-luvuilla. Suomen lähes hävitetty susikanta sai vahvistusta tulomuutosta, ja Skandinaviasta kokonaan kadonnut populaatio syntyi uudelleen kahden yksilön muutettua sinne idästä. Samaan aikaan myös Fennoskandian susien pääravinto, hirvi, runsastui.

Vaino vaikuttaa suoraan tai epäsuorasti populaatioiden geeneihin ja sitä kautta myös ilmiasuun. Kun populaatio hiipuu katoamisen partaalle ja alkaa sitten elpyä, sen perimä voi muuttua esimerkiksi sukusiitoksen tai muualta tulevien uusien yksilöiden mukanaan tuomien geenien kautta. Ilmiasuun ja ominaisuuksiin vaikuttavat myös muutokset elinympäristössä – kallon ja hampaiden osalta etenkin saalistettavien lajien valikoima.

Populaation pullonkaula ja sen jälkeinen hirvikannan runsastuminen muokkasivat Fennoskandian susien ilmiasua. Oulun yliopistossa tehdyn tuoreen tutkimuksen mukaan Fennoskandian susien kallon muoto ja koko ovat muuttuneet historiallisesta ajasta nykypäivään tultaessa. Alueen nykyisillä susilla on suuremman saaliin pyyntiin soveltuvat kallot: leveämmät otsaluut, korkeammat poskipäät ja alaspäin viistommat kuonot kuin historiallisilla populaatioilla oli.

Tutkimuksessa oli mukana myös kaksi kuuluisaa vanhaa näytettä – Turun suunnalla 1800-luvulla karjaa ja lapsia saalistaneet yksilöt. Molemmilla oli muiden historiallisten susinäytteiden tapaan kapea kallo. Nämä sudet kärsivät ravintopulasta, kun hirvien puuttuessa niiden luonnollinen saalis oli käynyt vähiin. Se näkyi käytöksen lisäksi myös niiden ulkonäössä.