Herään mökillä alkukesän pilvettömään, aurinkoiseen aamuun. Pikkulinnut laulavat niin ihanasti koivujen oksilla. Höpsis. Minähän olen biologi, tutkija, syynääjä, pitää sanoa täsmällisemmin: 150 miljoonan kilometrin päässä oleva keski-ikäinen, G-tyypin pääsarjan keltainen kääpiö säteilee esteettä märän ja kivisen planeettamme pinnan tälle osalle. Vuotuiseen suvullisen lisääntymisen vaiheeseen virittyneet höyhenpeitteiset dinosaurukset kommunikoivat akustisin aalloin lajikumppaneilleen maaelämään sopeutuneiden, ligniiniä ja valon energian avulla maapallon ilmakehän hiilidioksidista hiilihydraatteja ja happea tuottavia tumattomia eliöitä sisältävien omavaraisten, koppisiemenisiin kuuluvien organismien sympodiaalisesti syntyneillä haaroilla.

Vielä paljon täsmällisemminkin voisi sanoa, mutta eiköhän tuo riitä. Lue toiseen kertaan jos siltä tuntuu. Kirjailija Kjell Westö puhuu eräässä novellissaan täydennetystä todellisuudesta. Käsittääkseni juuri syvä tarpeemme täydentää todellisuutta erottaa meidät muista eläimistä. Me tarvitsemme enemmän, ymppäämme erityisesti luontoon jonka omituinen osa olemme, kaikenlaisia merkityksiä ja tarkoituksia, joita siinä ei ole. Todellisuuden täydentäminen on välttämätöntä, koska se helpottaa kosmisen tyhjyyden ja merkityksettömyyden kokemusta, olemisen pohjavirtaa. Kaunista ja välttämätöntä itsepetosta, jonka äärimmäisiä ilmenemismuotoja lienevät erilaiset uskonnot. Ei puissa ole mitään salaista viisautta tai energioita, jotka halaamalla siirtyvät meihin. Ei satakieli meille laula, kunhan mekastaa lisääntyäkseen. Ei aurinko meille paista, kunhan purkaa kemiallista energiaansa. Ei meistä piittaa kukaan tai mikään muu kuin me itse. Siksi kai me puita halailemme, mitäpä sitä muutakaan.

”Mieli on ihmeellinen asia, parhaimmillaan siellä, missä ei ole tienviittoja.”

Todellisuus on iso sana. Ehkä liian iso, ainakin sitä pakonomaisesti täydentävälle ihmiselle. Todellisuuksia on monia, lukemattomia. Jos minulla olisi kolme toivomusta, yksi niistä olisi joku niistä tavanomaisista. Ne kaksi muuta eivät. Toivoisin voivani olla yhden päivän simpanssi, koska sen lähemmäksi ihmistä ei pääse. Sitten toivoisin voivani olla yhden päivän joku ihan muu eläin, kaukana ihmisestä, vaikkapa sokeritoukka. Palattuani ihmiseksi muistaisin muina eläiminä kokemani asiat, mikäli ne taipuvat ihmisen ymmärrykseen. Sitten oikeasti tietäisin jotakin todellisuuksista.

Päädyimmepä me kauas kesäaamusta. Mieli on ihmeellinen asia, parhaimmillaan siellä, missä ei ole tienviittoja. ”Kun tukkani tarttuu kaukaisiin tähtiin, en ole kenenkään.” Pentti Saarikoski osasi sanoa.

kolumnitodelllisuus

Tunne luontosi

Lähde retkelle metsään, suolle, merelle, kauas ja lähelle.
Tutustu, opi, ihastu ja voimaannu. Koe Suomen Luonto!