Vuosia sitten Hannu Hautala nappasi muinaisella tekniikalla lähes mustavalkoisen diakuvan parittelevista maakotkista. Kuva on edelleen ainoa luontokuva, joka on saanut Vuoden lehtikuvan tittelin. Sitä pidettiin sensaatiomaisena, Hautala kyttäsi tilannetta kaksi vuotta.

Asiat ovat tässä suhteessa muuttuneet, sillä nyt jokaisella varteenotettavalla kuvaajalla on sarja nisäkäs- ja lintupedoistamme, tosin edelleen haaskan tuntumasta, kera korppien.

Teknologinen kehitys valokuvaamisessa on ollut huimaava. Samalla yhä useampi kamera on päätynyt eläkkeelle, ne roikkuvat nyt pihatupien seinillä yhtä unohdettuina kuin muutkin vanhukset.

Ajassa pysyminen vaatii jatkuvaa kaluston uusimista. Monen kuvaajan apuvälineinä on lentäviä, kauko-ohjattavia ja piilotettavia vempeleitä. Pelkästään tekninen jalusta saattaa maksaa jo parikymmentä tuhatta euroa. Tätä laitteiden arsenaalia ei kuvien myynnillä enää kustanneta.

Mustavalkokuvien aikaan luontokuvaajien missio oli kamppailla uhanalaisen luonnon puolesta. Nykyisin luontokuvaajien selostukset, blogit ja tubetukset ovat usein hämmentävää mahtailua toinen toistaan paremmilla laitteilla; lajikuvia kerätään kuin ennen tulitikkuaskien kansia.

Digiaika on tehnyt valokuvauksesta helppoa, ja rahalla saa kuvan niin leijonasta kuin karhustakin. Kuvakirjoissa lennetään Kuhmosta Nepaliin ja Amazonasilta Serengetiin. Kuvat ovat mahtavia, mutta mikä on niiden sanoma, entä hiilijalanjälki?

Entisaikoina tutut luontokuvaajat törmäsivät yllättäen keskellä Kaldoaivin harmaata tihkusadetta, nyt Pekingin päälentokentän ulkomaan terminaalissa.

Suomalaisen luontokuvauksen mystinen minimalisti Eero Murtomäki on kertonut, miten 1970 luvulla filmi oli vielä niin arvokasta, ettei yhteen lajiin uhrattu kovin monta ruutua. Kuvaustilanteet valmisteltiin huolella, niitä odoteltiin, ja kun oikea hetki tuli, painettiin laukaisinta. Puussa olleen kangaskojun mukavuuksina oli vain istumaoksa, joka pehmustettiin repulla. Näillä eväin otettiin sen ajan huippukuvat.

Nyt kun susi nostaa päätään usvaisesta rantasaraikosta, tärähtää Hilton-tason kopeissa kymmenkunta moottoriperää samanaikaisesti käyntiin. Huomenna siirrytään satojen kilometrien päähän valmistelemaan droneotosta kalasääsken syöksyistä. Maasturin lisäksi kuvaajan alla möyrivät mönkijä, moottorikelkka ja isoheppainen moottorivene.

Hienoja kuvia katsellessa kannattaa miettiä, onko luontokuva yhä ekologinen huutomerkki, vai onko se pelkkä nappula pelilaudalla, jonka nimi on luonto? Käytetäänkö hienon kuvan ottoon yhä suurta sydäntä ja vaivannäköä, vai pelkkää rahaa? Ja ennen kaikkea – näkyykö lopputuloksessa enemmän luonnon vai teknisten laitteiden tuntemus?

Teksti: Vesa Luhta
Kirjoittaja on inarilainen vapaa toimittaja.