Venäläinen Nobel-kirjailija Aleksander Solženitsyn kuvaa pakuria ja sen käyttöä kirjassaan Syöpäosasto (Tammi 1968, suom. Esa Adrian): ”Oikeastaan se ei ole edes koivun sieni vaan koivun syöpä. Niitä on vanhoissa koivuissa, mikäli satut muistamaan… Pahkoiksi niitä sanotaan, sellaisia rujonnäköisiä kasvannaisia, pahkuroita, päältä mustia ja sisältä tummanruskeita… Hän itse ei olisi osannut kuvitella suurempaa riemua: kuin lähteä kuukausiksi metsiin, murtaa pahkaa puiden kyljistä, murentaa sitä, keittää nuotiolla, juoda ja eläimen tavoin parantaa vaivaansa…”

Venäjällä pakuria on käytettykin satojen vuosien ajan. Mikä pakuri sitten on? Kääpä tai oikeastaan käävän aiheuttama kasvannainen, ei kuitenkaan pahka, niin kuin Syöpäosaston teksti on suomennettu.
Itse kääpä kasvaa tuohen ja puuaineksen välissä ja tuottaa lähes alustanmyötäisiä, nykerömäisiä itiöemiä. Ne halkaisevat lopulta tuohen, jolloin itiöt vapautuvat. Itse koivu on jo silloin tiensä päässä.
Pakuria kasvaa yleisenä koko maassa. Kääpä iskee koivun – harvoin lepän tai muun lehtipuun – rungon vioittumiin, esimerkiksi oksan katkokohtiin tai pakkashalkeamiin. Sitten se alkaa kasvattaa rihmastoa tuohen ja puun väliin. Jossakin vaiheessa pakurikasvannainen halkaisee tuohen ja runkoon kasvaa hiilimäinen kasvannainen. Koivu kuolee yleensä alle kymmenessä vuodessa.

Pakurin terveysvaikutuksia on tutkittu jo pitkään. Suomessakin on tehty väitöskirja, jossa osoitettiin pakurin syöpäsoluja tappavat ominaisuudet. Pakurin on todettu sisältävän runsaasti terveyttä edistäviä antioksidantteja. Edelleen se vahvistaa sydämen toimintaa, stimuloi immuunijärjestelmää ja nopeuttaa toipumista vatsahaavasta.
Yrttien parantavista vaikutuksista paljon kirjoittanut amerikkalainen David Winston kertoo, että pakuri on kaikkein voimakkain syöpää vastustava sienituote. Sota-aikana oli kaupan niin sanottua tikka-teetä, joka oli tehty pakuriaineksista.
Sieniä saa kerätä jokamiehen oikeuksien periaatteella, mutta pakuria ei. Se ei ole varsinainen sieni vaan pakurikäävän aiheuttama kasvannainen, eikä sen irrottaminen puuta vahingoittamatta onnistu.
On siis kysyttävä maanomistajan lupa pakurin irrottamiseen. Silti olen useasti muutaman vuoden aikana nähnyt sahalla tai kirveellä irrotettuja pakureita – eikä takuulla omalta maalta.

Pakuri irrotetaan kirveellä, vesurilla tai muulla teräaseella. Usein se kuivataan säilömistä varten. Ravintoasiantuntija Jaakko Halmetojan mukaan pakuri on hyvä pilkkoa pieniksi palasiksi, jolloin se kuivuu helpoimmin.
Kannattaa varmistaa, että pakurikasvannainen on täysin kuiva. Sen jälkeen se jauhetaan hienoksi jauheeksi. Toki pieniä palasiakin voi keittää vedessä, ja niin kauan kuin tummaa väriä irtoaa, pakuri on käyttökelpoinen.
Pakuria keitetään kymmenestä minuutista useisiin tunteihin. Pakurijauhetta käytetään kaksi teelusikallista puoleen litraan tai litraan vettä riippuen siitä, kuinka voimakasta juomaa haluaa. Maku ei ole häävi, mutta sitä voi makeuttaa hunajalla.
Pakuria on käytetty myös alkoholiuutteiden valmistamiseen. Jos ei omista maata, jolla kasvaisi pakurikoivuja, pakurijauhetta voi ostaa esimerkiksi ekokaupoista.

Inonotus obliquus

Koko: Vaihtelee lapsen nyrkin kokoisesta jalkapallon kokoiseen.

Tuntomerkit: Pakurikasvannainen on musta, pallomainen tai lähes pallomainen, rosopintainen, halkeileva, pinnalta hiiltyneen musta, sisältä ruskea. Itse kääpä sijaitsee tuohen ja puun välissä ja koostuu harmaanruskeista, lähes alustanmyötäisistä itiöemistä.

Elinympäristö: Koivuvaltaiset metsät, puistot ja pihat, kasvaa useimmiten koivulla, harvoin muilla lehtipuilla.

Levinneisyys: Hyvin yleinen koko maassa.

Älä sekoita: Koivulla tai muilla lehtipuilla kasvaa pahkoja, jotka ovat puun omaa ”syöpämäistä” liikakasvua. Ne eivät ole pinnaltaan hiiltyneitä eivätkä niin rosopintaisia.

Tiesitkö? Pakuri on todellinen terveyspommi, jonka voi nauttia juomana. Se sisältää runsaasti antioksidantteja ja sitä on käytetty muun muassa syövän torjunnassa. Pakurin kerääminen ei kuulu jokamiehenoikeuksiin.

Artikkeli on julkaistu alun perin Suomen Luonnossa 9/2012.