Pääkirjoitus: Korvaniloja
Talvinen metsä on hiirenhiljainen. Eläimiä näkee vähän – niiden elämä on hämmästyttävän huomaamatonta ja äänetöntä. Se on rauhoittavaa, mutta päivien pidetessä luonnon herääminen saa ihmisenkin levottomaksi. Alkaa kaivata luonnonääniä.
Hiihtoretkillä Pallas-Ylläksen kansallispuistossa sain ilokseni kokea, että äänet ovat valon myötä jo palaamassa Lapin lumisiin metsiin. Linkupalon kodalla kaikui kirkkaan tähtitaivaan alla helmipöllön pehmeä puputus. Aamuvarhaiselle äänessä olivat käpy- ja pohjantikat – silloin metsässä kaikui terhakka pärrytys. Päiväsaikaan sieltä täältä kuului kuukkelien touhukasta pulinaa, ja hömö- sekä lapintiaiset kaiuttivat kevätlaulujaan auringonvalossa kylpevien käkkärämäntyjen latvuksissa.
Äkäslompolon Kesänkijoessa koskikarat kävivät jo kirskuvaa sävelsotaa muutaman kymmenen metrin välein. Niille Kesänkijoki on vain talvenviettopaikka, ja onkin mielenkiintoista, että reviiri- ja soidinkisailu alkaa jo täällä. Laulajat kirittävät toisiaan yhä hienompiin suorituksiin, mutta talvireviirien rajojen koettelija saa lentävän lähdön kiihkeässä takaa-ajossa. Karojen kirskunta soi Kesänkijoessa moniäänisesti vielä muutaman viikon, mutta huhtikuussa laulajat hajaantuvat, pieni osa lähistön pesimäpaikoille, enemmistö Ruotsin ja Norjan tuntureille.
Suosikkini äänistä on kuitenkin kynttiläkuusikoista kantautuva taviokuurnan kirkas vihellys. Kuurnat palailevat näinä päivinä pitkiltä talvivaelluksiltaan pesimäpaikkojen tuntumaan. Pesintä alkaa kuitenkin vasta toukokuussa, ja juuri nyt kuurnilla on hyvää aikaa kierrellä metsässä ravintoa etsien ja suoda samalla korvaniloa metsässä hiihtelijälle. Kuurnan vihellys soi kauniin aloituksen Lapin metsien kevään mittaan täydentyvälle äänimaisemalle. Ei mene enää kauan, kun konserttiin liittyvät punakylki-, laulu- ja kulorastas, metsäkirvinen, leppälintu ja monet muut, ja valoisa kevätyö täyttyy äänistä.