12.11. on syntymäpäiväni. Tässä iässä ei enää lainkaan haikaile lahjoja tai huomionosoituksia, mutta juuri tänä vuonna toivon isoa ja merkittävää lahjaa. Toivon hartaasti että Glasgow’n ilmastokokous päättyy 12.11. maailman ja meidän kaikkien kannalta onnellisesti.

On tekojen aika. Maiden ilmoittamien päästö­vähennystavoitteiden toteutumista on päästävä seuraamaan läpinäkyvästi ja yhteismitallisesti. Pariisin sopimuksen hengen mukaiset yhteiset toimeenpanosäännöt tarvitaan, ja myös hiilimarkkinoiden pelisäännöistä on 12.11. toivottavasti saatu aikai­seksi kunnianhimoisia tavoitteita tukeva sopimus. Aika monimutkaisia juttuja – tarvitaan taas asiantuntijoita kertomaan meille onnistuiko kokous.

Kansalaisia jäytävä ilmastoahdistus on alun­perin kummunnut tietämättömyydestä, asioiden ja syy-seuraussuhteiden vaikeaselkoisuudesta. Nyt tietoa on jo enemmän, ja tämän päivän hiljainen ahdistus tuntuu juontavan juurensa ennemminkin tekemättömyydestä. Ihmiset tuntevat kehossaan sen, että asiat etenevät liian hitaasti, eivätkä päätöslauselmien lupaukset muutu konkretiaksi riittävän nopeasti.

Mutta ahdistuksen taustalla on muutakin. Epätietoisuus siitä mihin se johtaisi, jos emme pystyisikään suitsimaan päästöjä. Paleoklimatologi J. Sakari Salonen kertoo kirjassaan Viisi maailmanloppua (Gaudeamus 2021), että jos lämpeneminen saadaan rajattua 1,5–2 asteeseen, maapallon geologisesta historiasta löytyy vertailukohdaksi kausia, joiden perusteella lämpenemisen seurauksia voidaan kohtuullisesti ennustaa.

”Jos ilmasto lämpenisi vielä tästä, olisi edessä todellinen askel tuntemattomaan, eikä maapallon geologinen historiankirjoitus anna enää selviä vastauksia siitä, mikä ihmiskuntaa odottaisi”, Salonen kirjoittaa.

Tuo ajatus valvottaa minua öisin, ainakin 12.11. asti.