Kukapa ei keväisestä linnunlaulusta iloitsisi! Mustarastaan huiluttelu on hienoa kuunneltavaa, ja tiaisten ja peippojen pontevat säkeet tuovat hyvän mielen.
Mutta entä jos unohdetaan tunnelmointi ja pohditaan lintujen tuomia konkreettisia hyötyjä ja haittoja?
Mustarastas voi marjoja syömällä tehdä puutarhoissa suurta vahinkoa, joskin aiheuttamansa vahingon se ainakin osittain korvaa syömällä myös tuholaisia. Entä tali- ja sinitiaiset? Toisin paikoin Englannissa ne ovat liian pitkälle menneen lintujensuojelun vuoksi käyneet todella tuhoisiksi hävittämällä hedelmiä, marjoja, siemeniä, silmuja jne. Peiposta voisi todeta, että se aiheuttaa metsissä ja puutarhoissa yhtä paljon vahinkoa kuin hyötyä, peltoalueilla hyötypuoli lienee suurempi.
Hyötyjen ja haittojen arviointi on joskus vaikeaa, sillä lintujen syömisistä pitäisi päästä tekemään tarkkoja havaintoja. Arviointia vaikeuttaa myös se, että samat lajit ja jopa samat yksilöt voivat eri oloissa käyttää erilaista ravintoa, joten toisinaan ne ovat hyvin hyödyllisiä, sitten taas erittäin vahingollisia. Esimerkiksi harmaasieppo pyydystää valikoimatta sekä vahingollisia että hyödyllisiä ja merkityksettömiä hyönteisiä. Samaa voi sanoa västäräkistä: se voi tehdä huomattavaa hyötyä hävittämällä tuhohyönteisiä mutta syö paljon myös hyötyhyönteisiä.
Asioita on selvitetty analysoimalla lintujen vatsalaukun sisältöä. Tällaisia tutkimuksia on tehty muun muassa Saksassa ja Amerikassa, jonkin verran myös meillä Suomessa. Siinäkin on omat vaikeutensa, sillä ohutihoiset hyönteiset turmeltuvat hyvin pian: saksalaisen G. Rörigin mukaan usein jo puolessa tunnissa, jopa aikaisemmin. Kovakuoriset hedelmät ja siemenet säilyvät paremmin. Totta kai on tutkittu myös lintujen ulosteita ja oksennuspalloja.
Edellä kerrottu tieto ei ole aivan tuoretta, sillä se on referoitu vuonna 1943 ilmestyneestä kirjasta Maatalouden tuho- ja hyötyeläimet. Tekijä on professori Uunio Saalas, arvostettu eläintieteilijä, joka oli perehtynyt etenkin hyönteisiin. Hyönteisillä onkin kirjassa päärooli, onhan niiden vaikutus viljelykasveihin yleensä merkittävämpi kuin lintujen ja nisäkkäiden.
Kirjan ilmestymisestä on siis pian 80 vuotta, joten ei ihme, jos teksti tuntuu vanhentuneelta. Esimerkiksi pikkulepinkäistä Saalas pitää ”pääasiallisesti vahingollisena”, eikä se vielä tuolloin ollutkaan rauhoitettu. Nykyään pikkulepinkäinen alkaa olla suorastaan harvinaisuus, eikä sitä paheksuta, vaikka se naposteleekin kimalaisia, sittiäisiä ja muita ”hyötyhyönteisiä”.
Kovasti on varpusenkin tilanne muuttunut. Suomessa varpunen kuuluu jo uhanalaisten lajien listalle. 80 vuotta sitten tällaista kehitystä ei varmasti osattu kuvitellakaan, ja niinpä Saalas esittelee keinoja varpusen hävittämiseksi, sillä runsaslukuisena esiintyessään siitä tulee ”todellinen vitsaus”. Koska mitkään pelätit eivät pitkään tehoa, kannattaa varpusille rakentaa pesiä, joista munat ja poikaset voi helposti hävittää. Tietysti varpusia voidaan myös ampua, jolloin pesimäaikana päähuomio on kiinnitettävä naaraisiin. Myrkytetty vilja on erityisen tehokas keino, mutta silloin vaarana on hyödyllisten lintujen tuhoutuminen.
Tällaiset lainaukset antavat professori Saalaasta kuitenkin turhan yksipuolisen kuvan. Hän näet kirjoittaa myös lintujen suojelusta. Saalas pitää lintujen suojelua perusteltuna ”aatteellisista ja esteettisistä syistä”, ja menee jopa niin pitkälle, että esittää näiden arvojen olevan ”vähintään yhtä arvokkaita kuin hyötynäkökohdat”. No, kaikeksi onneksi lintujen suojelu on enimmäkseen ”mitä parhaimmassa sopusoinnussa maa- ja metsätaloudellisten etujemme kanssa”. Saalaan mukaan vain harvoissa tapauksissa lintujen hävittäminen tulee kysymykseen eikä hän toivoisi edes vahingolliseksi arvioidun huuhkajan sukupuuttoon kuolemista.
Saalas antaa ohjeita linnunpönttöjen rakentamiseen ja muistuttaa, ettei pellonreunoja, metsiköitä, puistoja ja puutarhoja pitäisi raivata pensaista ja lahokannoista niin tehokkaasti, että linnuilta menevät suoja- ja pesäpaikat. Samoin lepakot saavat kunniaa ja lepakoille sopiva pönttömallikin esitellään. Paikoin Saalaan viesti on siis kuin nykypäivän luonnontutkijan ja luonnonsuojelijan suusta. Sinänsä hiukan masentavaa, että näitä samoja asioita pitää toistella vuosikymmenestä toiseen – ja silti luontoa köyhdyttävä raivaus- ja siistimisvimma yhä vain jatkuu.
Ehkä on muutenkin turha irvailla 1940-luvun asenteille, kun yhä edelleen meillä Suomessa on eläimiä, joita ei niiden aiheuttamien ”haittojen” vuoksi ole voitu rauhoittaa. Enkä nyt tarkoita edes niin sanottuja vieraslajeja, sillä lainsuojattomia on ihan meidän kotoisissa lintulajeissamme. Räkättirastas, kesykyyhky, meri- ja harmaalokki, naakka, harakka ja varis sekä poronhoitoalueella korppi ovat kaikki rauhoittamattomia. Räkättien ohessa tapetaan varmasti muitakin rastaita, ja meri- ja harmaalokkeina ammutaan enemmän tai vähemmän vahingossa myös rauhoitettuja lajeja.
Saalaan kirjassa naakka muuten saa synninpäästön. Naakka oli tuolloin rauhoitettu, mutta vuonna 2018 maa- ja metsätalousministeriössä kelkka kääntyi ja nyt naakkoja saa pesimäajan ulkopuolella ammuskella miten lystää.
Vaikka rauhoittamattomilla linnuilla pitäisi olla sentään pesimäaikainen suoja, siitä voidaan hyvin lipsua, sillä Riistakeskus myöntää kesäjahteihin poikkeuslupia. BirdLife Suomen kannanotossa vuonna 2014 lupien saantia arvosteltiin monestakin syystä, ja samalla todettiin, että kyseessä on jopa rutiininomainen käytäntö. Vuonna 2018 lupamenettelyä vielä höllennettiin. Marjatiloilla tapetaan kesäisin rastaita, turkistarhoilla ammuskellaan etenkin lokkeja, ja varislintuja tuhotaan niin viljelijöiden avuksi kuin myös ”riistanhoitotyön” nimissä. Lupia heltiää jopa useiksi vuosiksi; esimerkiksi Lapuan Tiistenjoen metsästysseuran sivuilla jäsenille tiedotetaan vuosiksi 2021–2025 saadusta varislintujen kesäaikaisista tappoluvista noin 3500 hehtaarin alueella.
Ei siis riitä, että ”haitallisiksi” katsottuja lintuja voidaan tappaa suurimman osan vuotta – niitä täytyy tappaa ympäri vuoden. Toki pesimäaikaisessa metsästyksessä on lisätehoa, se täytyy myöntää. Kun emolinnut ammutaan, saadaan tapettua myös poikaset, sillä totta kai ne nääntyvät pesissään nälkään.
Kirjansa alussa Saalas pohdiskelee eläinten arvottamista ja toteaa, ettei ”luonnontieteelliseltä kannalta” voi sanoa eläinten tekevän hyötyä tai vahinkoa. Arviot muodostetaan vain siltä pohjalta, kun eläimiä tarkastellaan ihmisen näkökulmasta. Saalas myöntää, ettei aina silloinkaan ole helppo tehdä ehdottomia päätelmiä.
Silti päätelmiä tehdään. Ihmiset ovat ihmiskeskeisiä, ja muihin lajeihin isketyistä haitta- ja hyötyleimoista ei vain haluta hellittää. Oli millainen luontokato tahansa, ”haittaeläimiä” riittää.
Eivätkä taloudelliset haitat ole ainoa syy, miksi eläimiä halutaan eliminoida. Siihen voivat riittää pelkät eläinten herättämät kielteiset tuntemukset. Ehkä luonnoneläinten elämä ei vain kaikissa herätä vastakaikua? Silloin eläimistä tulee helposti joko yhdentekeviä tai suorastaan epämiellyttäviä. Ne koetaan äänekkäiksi, haiseviksi, likaisiksi, rumiksi, röyhkeiksi ja pelottaviksi – sitä enemmän mitä vähemmän ihmiset niistä tietävät.