Härkäpapu on kokenut meillä Suomessa uuden tulemisen, eikä syyttä. Valkuaispitoisuudeltaan se on lähellä soijapapua, joten lihansyönnin vähentämiseen se tarjoaa hyvän kotimaisen vaihtoehdon. Palkokasveihin tullaankin varmasti turvautumaan entistä enemmän, kun pyritään nykyistä kestävämpään ja omavaraisempaan ruoantuotantoon.

Peltoviljelyn mittakaavassa on omat kommervenkkinsa, mutta kotitarhuri saa härkäpavusta lähes takuuvarmaa satoa. Jos vain jonkinlainen maatilkku on käytössä, oman härkiksen viljelyä kannattaa kokeilla! Kylvöhommiin pääsee varhain keväällä, sillä taimet kestävät jopa pientä pakkasta.

Härkäpapuun verrattuna pensas- ja salkopavut ovatkin kylmänarkoja hempukoita – toisaalta härkäpapu ei varsinainen papu olekaan vaan kuuluu virnojen sukuun. Herneen ja linssin ohella se on yksi ihmiskunnan vanhimpia viljelykasveja. Alkuperäistä villimuotoa ei edes tunneta.

Härkäpavun kuivattuja siemeniä. Värit tummuvat siementen kuivuessa ja edelleen vanhentuessa. Pääkuvassa vasta kerättyjä siemeniä.

Myös Suomessa härkäpavun historia on pitkä, sillä arkeologisten löydösten mukaan kasvia on viljelty jo 600–700-luvuilla. Härkäpavusta tehty soppa on kuulunut etenkin Etelä-Karjalan perinneruokiin, missä vielä 1900-luvun alussa pitopöytään kannettu papurokka oli häiden tai hautajaisten päätösateria. Niinpä maatiaispapu sitkutteli pisimpään juuri Etelä-Karjalassa, missä iäkkäät ihmiset sitä kasvattivat. Vuosisadan jälkipuoliskolla härkäpapu oli muualta maastamme käytännöllisesti katsoen hävinnyt, ja Etelä-Karjalastakin sitä löytyi enää syrjäkylistä.

Onneksi ikivanhaa papukantaamme ehdittiin viime hetkellä tallentaa. Risteyttämällä näitä keräyksiä ulkomaisten sorttien kanssa on saatu pelto- ja rehuviljelyyn sopivia lajikkeita. Ulkomaisiin lajikkeisiin verrattuna maatiaispapumme ovat pienisiemenisiä ja aikaisin tuleentuvia. Jalostuksessa niihin on lisätty satoisuutta ja yhteneväisyyttä; maatiaisethan ovat tyypillisesti individualisteja niin kokonsa, ulkonäkönsä kuin kypsymisaikojensakin suhteen, mikä taas hankaloittaa koneellista viljelyä.

Puhtaita maatiaiskantoja on yhä tallella, ja niiden viljelystä ja säilyttämisestä kiinnostunut voi hankkia siemeniä Maatiainen ry:stä. Siementen väri vaihtelee vaaleanruskeasta tummanviolettiin. Etenkin ruskeat ovat satoisampia mutta kitkerämpiä kuin vaaleat. Monen mielestä paras papurokka tuleekin vaalean ja violetin sekoituksesta.

Tästä linkistä voi lukea Timo Rantakaulion perusteellisen artikkelin, missä kerrotaan härkäpavun historiasta ja annetaan ohjeita viljelyyn, oman siemenkannan ylläpitämiseen ja papurokan valmistukseen.

Puutarhamyymälät ja nettikaupat tarjoavat ulkomaisia lajikkeita, joiden siemenet ovat meikäläisiä rokkapapuja suurempia. Ne ovat kotipuutarhurien suosiossa, menestyvät hyvin meilläkin, ja valinnanvaraa on runsaasti. Joukossa on myös ruukkuviljelyyn sopivia lyhytvartisia sortteja.

Gerda perunapellolla apulaistensa kanssa.

Virossa asuessamme sain härkäpavun siementä naapurin Gerda-mummolta. Hän oli viljellyt samaa kantaa ilmeisesti jo 1940-luvulta lähtien. Olen vaalinut tätä virolaista maatiaista nyt jo edesmenneen mummon muistona, joten se on jatkanut elämäänsä Kainuussa.

Omaa kylvösiementä kerätessäni valitsen hyvät ja satoisat yksilöt, jotka merkitsen ajoissa värikkäällä villalangalla – näin en tule keränneeksi niitä ruoaksi. Siementaimien palot kerään vasta kun ne ovat tuleentuneet eli mustiksi kuivettuneet. Avaan palot, irrotan siemenet ja kuivatan ne vielä sisätiloissa leivinuunin päällä.

Ruoanlaittoon tarkoitetut pavut kerään siinä vaiheessa, kun palot ovat piukean pulleita ja yhä vihreitä. Tällöin siemenet ovat täysikokoisia mutta eivät vielä tuleentuneita. Riivin siemenet paloista, höyrytän 3–5 minuuttia ja pakastan pienissä annospusseissa.

Ruokapöytään kerätään näin pulskat mutta vielä vihreät palot.

Härkäpavun tuleentuneita palkoja.

Oman siemenpankin säilyttäjän kannattaa muistaa, että härkäpapu on vahvasti ristipölytteinen. Jos siis samaan aikaan viljelee jotakin toista lajiketta, ne taatusti sotkeutuvat keskenään. Siitä voi syntyä kenties mainio uusi yhdistelmä, mutta jos haluaa vaalia nimenomaan jotakin tiettyä sorttia, sille on annettava puutarhassa yksinoikeus ainakin sinä kesänä, kun kylvösiemenet kerätään. Joka vuosi ei kuitenkaan ole pakko saada uutta siementä, sillä härkäpavun itävyys säilyy vuosia. Omat siemeneni ovat itäneet, vaikka niillä on ollut ikää yli kymmenen vuotta.

Viron puutarhassamme kylvin siemenet suoraan maahan, sen sijaan Kainuussa olen harrastanut esikasvatusta, mikä on tietysti työläämpää mutta lyhyen kasvukauden vuoksi varmempaa – ainakin jos haluan tuleentunutta siementä. Niinpä olen tehnyt kylvöt kasvihuoneeseen parvekelaatikoihin ja istuttanut taimet myöhemmin ulos. Pitää kuitenkin todeta, että pienilmastonsa puolesta kasvimaamme tuntuu sijaitsevan pikemminkin Sodankylässä kuin Kuhmossa, ja laatikkokylvöjä puoltaa myös se, että joudun pihistelemään kasteluvedestä. Kasvuun lähtöä odotellessa on tärkeätä pitää maa kosteana.

Siemen on itänyt.

Vähänkin suosiollisemmissa oloissa esikasvatus on turhaa. Itämisen nopeuttamiseksi siemeniä voi liottaa yön yli ennen kylvöä. Siemenet painellaan multiin noin 15–20 sentin päähän toisistaan, riviväliä saa olla 30–60 senttiä. Myöhemmin kitkemisen yhteydessä taimien juurille on hyvä kuoputella lisää multaa. Katetta sopii myös laittaa, se säilyttää kosteutta ja vähentää kitkemisen tarvetta.

Härkäpapu kasvaa korkeaksi ja komeaksi: sillä on noin metrinen tanakka varsi, joka myös haaroo. En ole aina viitsinyt tukea kasvustojani, mutta jos kasvimaa on tuulisella paikalla, tukeminen kannattaa. Siinä voi olla suurpiirteinen: riittää kun reunoille iskee tolppia ja kietoo ympärille lankoja ristiin rastiin. Loppukesällä napsaan latvat poikki, jotta kasvi keskittyy palkojensa kypsyttelyyn. Katkaisuhoito vähentää myös pehmeistä latvuksista intoutuvien kirvojen hyökkäyksiä.

Taimet aluillaan.

Härkäpavun syvälle ulottuva juuristo kuohkeuttaa ja parantaa maata. Muiden palkokasvien tapaan juuristossa on rhizobium-bakteereita, jotka sitovat ilmakehästä typpeä. Typpilannoitusta härkäpavulle ei siis kannata tuputtaa, sen sijaan kalkituksesta on hyvä huolehtia (tuhka sopii myös), sillä hyvin happamassa maassa juuribakteerit eivät jaksa ahertaa. Toki härkäpapu tuottaa parhaan sadon muhevassa maassa, eikä laihan hiekkainen ja kuiva pelto ole sillekään suotuisa, mutta viljelykierrossa se kannattaa laittaa vaateliaampien vihannesten jälkeen.

Härkäpapu kukkii.

Härkäpapu on niin hieno, että sitä voi kylvää vaikka kukkapenkkiin, ja se on myös kimalaisten suosiossa. Kunnon sato edellyttääkin pölyttäjien vierailuja. Kukat ovat tyylikkäitä: suuria, puhtaanvalkoisia ja mustien täplien ja viirujen kirjailemia. ’Crimson Flowered’-nimisellä englantilaisella lajikkeella on puolestaan juhlavan tummanpunaiset kukat. Tämä jo 1700-luvun lopulla siemenluetteloissa mainittu perinnelajike pelastui täpärästi, kun eräs iäkäs nainen lahjoitti viimeiset siemenensä Britannian Heritage Seed Libraryyn, missä se laitettiin lisäykseen.

Ruokapöydässä härkäpapua voi käyttää niin monella tavalla, että se olisikin jo kokonaan oma jutunaiheensa.

Vanha perinnelajike Crimson Flowered.

 

härkäpapukasvimaamaatiainenomavaraisuuspalkokasvitpuutarhasiemenviljely

Tunne luontosi

Lähde retkelle metsään, suolle, merelle, kauas ja lähelle.
Tutustu, opi, ihastu ja voimaannu. Koe Suomen Luonto!