Ruttojuuret ovat näyttäviä kasveja, jotka leskenlehden tapaan kukkivat keväällä vielä lehdettöminä. Jättisarjassa painivat etelän– ja japaninruttojuuri. Ensin mainitun kukka on vaaleanpunertava, jälkimmäisen kellertävä. Kukinnan jälkeen lehdet pääsevät kasvun vauhtiin, ja sitten ne totisesti kasvavat – lehdistä tulee valtavia läpyköitä, joiden alle muut kasvit tukahtuvat.
Kuten jo nimistä voi arvata, etelän- ja japaninruttojuuri ovat ulkomaista alkuperää, ja tukahduttamistaipumus tekee niistä haitallisia vieraslajeja.
Etelän- ja japaninruttojuuret ovat kaksikotisia, ja koska meillä Suomessa on harrastettu vain hedekasvustoja, siemeniä ei synny. Voimallinen leviäminen onnistuu kuitenkin juurakoista ja niiden palasista, mikä on hyvä muistaa, kun kasvustoista yrittää päästä eroon.
Oma erikoisuutensa on uhanalainen rantaruttojuuri. Sen ainoa tunnettu kasvupaikka oli pitkään Helsingin Vartiosaaressa, mutta 2000-luvulla sitä on löytynyt myös meren rannalta Kotkan seudulta. Vanha esiintymä Ahvenanmaalta on puolestaan hävinnyt. Rantaruttojuuren alkuperä on hieman arvoitus, mutta se on hyvinkin voinut kulkeutua merivirtojen mukana jostakin Viron rannikolta, joten se on tulkittu luontaisesti levinneeksi.
Taatusti alkuperäinen on pohjanruttojuuri. Eteläiseen ja japanilaiseen sukulaiseensa verrattuna se jää vaatimattomaksi: ei valtavilla lehdillä rehvastelua eikä muiden kasvien peittoamista. Silti keväisessä vielä paljaassa korpimetsässä kukkivat pohjanruttojuuret ovat huomiota herättävä näky.
Pohjanruttojuuri on nimensä mukaisesti pohjoisen kasvi, joka yleistyy vasta Keski- ja Pohjois-Lapissa, vaikka sitä sieltä täältä Keski-Suomesta tavataankin. Kasvupaikan suhteen laji on melko vaatelias: se viihtyy lettosoilla ja lähteisillä tai muuten vetisillä ja rehevillä korpimailla. Eipä ihme, jos kotimainen ruttojuuri on jäänyt oudommaksi kuin ulkomaiset jättiläiset.
Kotinurkiltamme tiedämme vain yhden kasvupaikan, ja se on Sotkamon Hiidenportin kansallispuistossa. Siellä tapasimme ruttojuuren ensimmäisen kerran joskus 1990-luvun alussa, ja sama esiintymä on yhä voimissaan. Hiidenportin alueen kasvi-inventoinneissa on löytynyt toinenkin esiintymä, mutta siihen emme ole koskaan osuneet.
Korpimailla ei ole varhain keväällä ylen määrin kukkivia kasveja, joten ruttojuuri tarjoaa hyönteisille houkuttelevan mesilähteen. Hiidenportin ruttojuurissa onkin aina hyörinyt runsaasti hyönteisiä. Pölytyksen onnistuminen ja siementen muodostuminen taitaa silti olla heikkoa.
Pohjanruttojuuri kukkii.
Ruttojuurella on tosiaan yritetty parantaa ruttoa, ja siinä toivossa munkit toivat etelänruttojuurta Pohjolaan ja kasvattivat sitä luostarien puutarhoissa. Kotimainen vaihtoehto olisi varmasti tepsinyt apteekkitavarana yhtä hyvin tai huonosti kuin tuontikasvikin, mutta etelänruttojuurta suosittiin tietysti sen helpon viljeltävyyden vuoksi. Lääkinnällisen vaikutuksen katsottiin perustuvan siihen ajatukseen, että ”samanlainen parantaa samanlaista”, ja ruttojuuren tehosta piti kertoman se, että kasvin juuri haisi samalta kuin ruttotautisten märkivät paiseet.
Eipä kuulosta kovin miellyttävältä, ja jos ruttoepidemia nyt iskisi, harva kai muutenkaan turvautuisi ainakaan pelkästään yrttilääkintään.
Kasvit toki sisältävät monenlaisia kemiallisia yhdisteitä, jotka myös monin tavoin vaikuttavat ihmisen elimistöön, eivätkä ruttojuuret ole tästä poikkeus. Ruttojuurten sisältämällä petasiinilla ja isopetasiinilla on kouristuksia laukaiseva vaikutus, ja niinpä kasvi voi olla hyödyllinen muun muassa suolistovaivojen, kuukautiskipujen ja keuhkoastman hoidossa. Toisaalta intoa omatoimiseen ruttojuuritohtorointiin hyydyttää tieto siitä, että kasvi sisältää myös maksalle haitallisia ja mahdollisesti syöpää aiheuttavia pyrrolitsidiinialkaloideja.
Pohjanruttojuuri viihtyy kostealla kasvupaikalla.