Haapaperhonen on yksi monista eliölajeista, jolle haapa on elinehto. Perhosen toukka rouskuttelee ravinnokseen haavan lehtiä ja viettää talvensa haavan lehdestä tekemässään kätkössä. Seuraavana kesänä se kokee muodonmuutoksen ja liihottelee suurena ja kauniina perhosena.

Kun 1990-luvulla teimme pienen kirjan haavan merkityksestä luonnolle, halusimme käydä ”haastattelemassa” haapaperhosta. Asuimme tuolloin Pohjois-Karjalassa Valtimolla (joka nykyään kuuluu Nurmekseen), eikä siellä haapaperhosen näkemisestä ollut toivoakaan. Oli matkattava Etelä-Karjalaan, missä Imatran nurkilla oli tunnettu haapaperhospaikka.

Mikään ranteenpaksuinen vesaikko ei toukalle kelpaa, joten kiertelimme teitä, joiden varrella kasvoi tuuheita ja vankkoja haapoja. Ei asfalttiteitä vaan hiekkateitä. Haapaperhosella kun on tapana laskeutua imeskelemään soratien kosteutta. Kukkien meden sijaan sille maistuvat hieman yllättävät juomat, kuten hiki, virtsa tai vaikkapa auton alle jääneistä eläinten raadoista tihkuvat nesteet.

Lähettyvillä oli hevostalli ja tiellä näkyi hevosen sontaa, joten olimme toiveikkaita, ja pienen kiertelyn jälkeen tärppäsi. Haapaperhonen lenteli tien yllä kaikessa komeudessaan eikä sillä kertaa maahan laskeutuakseen kaivannut kuin vettä. Aamupäivä onkin perhosen etsintään otollisin aika, sillä yöllistä kosteutta on yhä jäljellä mutta ilma on jo tarpeeksi lämmennyt. Myöhemmin päivällä perhoset saattavat lennellä niin korkealla puiden latvuksissa, ettei niitä välttämättä pääse näkemään.

Haapaperhonen ei ole ainoa päiväperhonen, joka nauttii ihmisten makuun outoja nektareita. Virossa asuessamme meillä oli hevosia, ja niiden kostuneissa pökäleissä oli usein kuhisemalla väkeä, ei ainoastaan lantakuoriaisia ja lantakärpäsiä vaan myös haapa-, häive- ja pikkuhäiveperhosia sekä sinisiipiä.

Pikkuhäiveperhoset raatoaterialla.

Puun alle putoilleet omenat tuntuvat hienostuneemmalta ravinnolta, olkoonkin, että niiden pitää olla hieman mädäntyneitä ennen kuin perhoset niistä kiinnostuvat. Etenkin amiraali tunnetaan mätien omenoiden ystävänä. Mustan, valkean ja oranssin kirjava amiraali on komea ilmestys ja lisäksi vahva lentäjä. Keväällä etelästä tulevat vaeltajat lisääntyvät Suomessa, ja loppukesällä syntyneet yksilöt lähtevät syksyn tullen meren yli kohti etelää. Talvehtiminen meillä Suomessa onnistuu vain poikkeustapauksissa.

Amiraaleja pallo-ohdakkeella.

Viimeisen parinkymmenen vuoden aikana useita päiväperhosia on levittäytynyt pohjoiseen, ja tähän joukkoon kuuluu myös haapaperhonen. Kun 1990-luvulla sitä kannatti lähteä etsimään vain tietyiltä paikoilta Etelä-Karjalasta, nyt olemme nähneet muutamia yksilöitä jopa Kainuussa. Havaintoja on tehty sitäkin pohjoisempana, joskin perhosen esiintyminen painottuu yhä eteläisempään Suomeen.

1990-luvulla häiveperhonen oli etelärannikon suuri harvinaisuus, mutta 2000-luvun aikana se on kotiutunut laajalti Etelä- ja Keski-Suomeen. Pikkuhäiveperhonen ja kuusamaperhonen havaittiin Suomessa ensimmäisen kerran 2000-luvulla, ja nyt niitäkin voi kohdata siellä täällä eteläisemmässä Suomessa. Kannattaa siis olla tarkkana, kun näkee teiden yllä liihottelemassa sametinruskeita päiväperhosia.

Häiveperhonen.

Menestyjiä ovat myös esimerkiksi keisarinviitta, karttaperhonen ja neitoperhonen. Ne ovat hyötyneet ilmaston lämpenemisestä ja onnistuneet muodostamaan uusia kantoja aiemmin niille liian kalseille pohjoisille seuduille.

Karttaperhonen. Kesän aikana kuoriutuu kaksi sukupolvea, joista kuvan perhonen on loppukesän lentäjä. Alkukesän perhoset ovat puolestaan oranssinkirjavia.

Kaikki päiväperhoset ja perhoset ylipäänsä eivät ole menestyneet. Ilmaston lämmetessä tunturien eläjät ovat hätää kärsimässä – ne kun eivät voi siirtyä enää pohjoisemmas – mutta myös esimerkiksi suolajien kannat ovat huvenneet, ja sitä on tapahtunut etenkin eteläisessä Suomessa.

Yksi Etelä-Suomessa taantuneista lajeista on rämekylmänperhonen. Se kuuluu suosikkeihini, vaikka toinen toistaan kauniimpien päiväperhosten joukossa herättää huomiota lähinnä väriensä mitättömyydellä. No, ehkä mitätön on huono sana. Ennemmin pitäisi kehua perhosella olevan loistava suojaväri. Kun se siivet supussa lepää kituliaan rämemännyn rungolla, sitä on hyvin vaikea huomata.

Tapasin rämekylmänperhosen ensimmäisen kerran kainuulaisen suojelualueen suolla. Paikka oli hieno ja osaltaan vaikutti siihen, että laji jäi mieleeni. Viime vuosina kohtaamisia on ollut kotimme viereisellä rämeellä, missä perhosia lentää alkukesällä. Lento on vauhdikasta, joten tarkkailussa kiikari on hyödyksi. Kun perhosen näkee laskeutuvan jonkin männyn rungolle, paikka täytyy pistää mieleen, jos haluaa päästä näkemään sen lähempää. Niin hyvin se sulautuu puun kaarnaan.

Rämekylmänperhonen on laskeutunut männyn rungolle.

Rämekylmänperhosen kehitys vie kaksi vuotta. Ensin se talvehtii pienenä toukkana ja sitten vähän isompana toukkana. Perhonen viettää peräti 92 prosenttia elämästään toukkana, selviää Olli Marttilan, Tari Haahtelan, Hannu Aarnion ja Pekka Ojalaisen Suomen päiväperhoset -kirjasta.

Kirjassa kerrotaan perhosen elämänkierrosta tehdystä tutkimuksesta, jossa toukkia kasvatettiin koeoloissa. Niiden havaittiin olevan herkkiä kuivuudelle. Ei siis ihme, jos laji kärsii soiden ojituksesta. Tämä saa pohdiskelemaan myös ilmastonmuutoksen mahdollisesti aiheuttamia ongelmia. Pitkälliset poutajaksot eivät ehkä ole rämekylmänperhosille ja muille soiden perhosille eduksi.

Sielläkin, missä rämekylmänperhonen vielä pärjää, niitä tapaa yleensä vain joka toinen vuosi. Kaksivuotinen kehitys on johtanut siihen, että perhonen lentää runsaana vain parillisina vuosina. Seuraavaa tapaamista voi siis odottaa kesäkuussa 2024.

 

 

amiraalihaapaperhonenhäiveperhonenkarttaperhonenkeisarinviittakuusamaperhonenneitoperhonenperhosetpikkuhäiveperhonenpäiväperhoseträmekylmänperhonen

Tunne luontosi

Lähde retkelle metsään, suolle, merelle, kauas ja lähelle.
Tutustu, opi, ihastu ja voimaannu. Koe Suomen Luonto!