Kainuun suojelualueilla kuljeskellessa muistuu joskus mieleen, miten uhattuja niiden metsät 1990-luvun alussa olivat. Esimerkiksi Kuhmossa sijaitsevan Teerisuo-Lososuon soidensuojelualueella ainoastaan soiden ojittaminen oli kielletty. Metsissä ja metsäsaarekkeissa hakkuut olisivat olleet aivan mahdollisia. Vasta vanhojen metsien suojeluohjelman myötä soidensuojelualueiden metsille suotiin rauha.
Kotiseutumme vanhojen metsien suojelualueet ovat todella hienoja, ja syykin on selvä: suojelusta päätettäessä kriteerit olivat Kainuussa erittäin tiukat. Suojelun ulkopuolelle jätettiin tuolloin paljon hienoja metsiä, joista tietysti iso osa on jo tähän mennessä avohakattu.
Suojelu ei todellakaan tapahtunut helposti eikä yleisessä yhteisymmärryksessä. Kun eteläisen Suomen valtion maiden vanhojen metsien suojeluohjelmaa alettiin 1990-luvun alussa vääntää, kuntien päättäjät, elinkeinoelämä ja Metsähallituksen talouspuoli ryhtyivät kiivaaseen torjuntaan. Etenkin Pohjois-Karjalassa ja Kainuussa, missä valtion maita oli eniten, suojeluohjelmaa vastustettiin raivokkaasti. ”Meillä on suojeltu jo tarpeeksi”, kuului vakiolause, jota esittivät päättäjät muun muassa Nurmeksessa, jossa metsiä oli tuolloin suojeltu alle 20 hehtaaria ja silloisessa kotikunnassamme Valtimolla, jossa niitä ei ollut suojeltu vielä ensimmäistäkään hehtaaria. Raivopäisen vastustuksen vuoksi suojelusta jouduttiin tinkimään.
Nyt kun kuljeskelee jossakin Louhivaarassa (yläkuva), Porkkasalossa tai Kieverrysjärvellä, voi ajatella, että eipä olisi enää näitäkään metsiä ilman luonnonsuojelijoiden sitkeyttä. Luonnoltaan kaikkein arvokkaimmatkin metsät olisi kylmästi avohakattu, jos Metsähallituksen talouspuoli olisi saanut itse päättää. Ja paikallisissa (keskustavetoisissa) valtuustoissa olisi vain tyytyväisinä nyökytelty.
Kaarresalon metsää Oulujärven saarella. Metsähallitus haluaisi hakata tällä Natura-verkostoon kuuluvalla retkeilyalueella. Luontojärjestöt ovat toistaiseksi onnistuneet estämään hakkuut.
Ankarassa pudotuspelissä suojelun ulkopuolelle jääneitä arvometsiä on silti valtion mailla yhä jonkin verran pystyssä. Näitä hakkuilta toistaiseksi säästyneitä metsäkohteita on viime ajat kartoittanut Koneen Säätiön rahoittama työryhmä. Hienoja luonnonmetsiä on löytynyt eteläisestä Suomesta Lappiin saakka. Kyseisten metsien kohtalo näyttää kuitenkin huonolta, sillä Sanna Marinin hallitus on ollut metsien suojelussa käsittämättömän aikaansaamaton.
Yhä edelleen – vaikka luontokadosta, uhanalaisista lajeista ja monimuotoisuuden merkityksestä paljon puhutaan ja kirjoitetaan – jokaisen metsähehtaarin suojelu on toivottoman vaikeaa. Siitäkin huolimatta, että viime keväänä Ylen Taloustutkimuksella teettämän kyselyn mukaan 80 prosenttia suomalaisista kannatti suojelun lisäämistä. Miten vieläkään mikään ei ole käytännössä muuttunut? Miten on mahdollista, että aina vain Keskustalla on ylivalta luontoon liittyvissä kysymyksissä?
Nyt jopa esitys Evon tiedekansallispuiston perustamisesta on vastatuulessa. Maa- ja metsätalousministeriön asettama työryhmä esittää, että suojelun sijaan alueen metsiä ”kehitettäisiin valtion malliretkeilyalueena, jolla edistetään luonnon monimuotoisuutta sekä virkistyskäyttöarvoja”.
”Kehittämisellä” tarkoitetaan palvelujen lisäämistä eli matkailun paisuttamista. Työryhmän tiedotteessa Metsähallituksen pääjohtaja Juha Niemelä – joka toimi myös työryhmän puheenjohtajana – kertoo, kuinka ”yhä useampi matkailija arvostaa ja kaipaa palveluita ja nykyajan mukavuuksia, kuten hyvää yösijaa ja ravintoloita”. Hänen mukaansa niiden myötä voidaan tarjota ”laadukas retkeilykokemus ja lisätä luontomatkailua”. Jotta luonnonsuojelijat eivät huolestuisi turistisirkuksen lisääntymisestä, Niemelä muistaa lisätä, että ”tämä on tärkeää tehdä luonnon monimuotoisuutta ja alueen vetovoimaisuutta edistäen”.
Jo suojeltujen alueiden ulkopuolelle jääneisiin metsiin ministeriön työryhmä tarjoaa ”maisemametsänhoitoa”. Sen mukaan metsienkäsittely olisi ”monimuotoisuutta, virkistyskäyttö- ja maisema-arvoja lisäävää tai ylläpitävää”.
Tuttua sanastoa. Näitä kaunopuheisia ilmaisuja Metsähallitus käyttää silloin kun se perustelee hakkuita luonnoltaan arvokkaissa metsissä. Metsissä, jonne sen ei pitäisi lainkaan mennä.
Hiidenportin kansallispuiston ulkopuolella oleva Porkkalampien alue.
Teerisuo-Lososuon eteläpuolella oleva suolampi.
Myös omilla retkeilyalueillamme eteläisessä Kainuussa on hienoja ja monimuotoisia metsiä, joiden status on huolestuttavan epämääräinen. Tällainen metsäkuvio saattaa reunustaa jotakin suojelualuetta – esimerkiksi Teeri-Lososuota – eikä eroa siitä mitenkään, ja onkin vaikea keksiä perustelua, miksi juuri se on jätetty ulkopuolelle.
Suojelematonta metsää Teerisuo-Lososuon vieressä.
Vaikka osa kohteista on Metsähallituksen omalla päätöksellä suojeltu, niiden säilymiseen ei voi luottaa, sillä ne kuuluvat edelleen Metsähallituksen talouspuolen hallintaan. Jonakin päivänä Metsähallituksesta voidaan aivan hyvin ilmoittaa, että kyseiset alueet on otettu uuteen tarkasteluun – ja niissä tehdään ”maisemametsänhoitoon” liittyviä hakkuita ”monimuotoisuuden ja virkistysarvojen lisäämiseksi”.
Tosiasia on, että vasta lailla suojeltu metsä on hakkuilta turvassa.
Teerisuo-Lososuon eteläpuolella olevaa metsää.
Suojelematon lähde Teerisuo-Lososuon eteläpuolella.