Syyskesällä lukuisat kasvit ovat saaneet kypsytettyä siemenensä. Puutarhassapuuhailijat keräilevät niitä seuraavaa kasvukautta varten. Kun ottaa talteen omien kukkien ja vihannesten siemeniä, voi säästää pitkän pennin, sillä kauppojen tarjoilut eivät enää ole järin halpoja. Sitä paitsi näin voi vaalia itselleen mieluisia lajikkeita, joita ei välttämättä kaupoista enää löydä. Maatiaisia ja vanhoja perinnelajikkeita viljelemällä on mukana säilyttämässä puutarhakasvien geneettistä monimuotoisuutta.
Monet keräävät myös luonnonkasvien siemeniä ja kylvävät niitä kukkapenkkeihinsä tai pihaniitylleen. Sekin on suositeltavaa puuhastelua, kunhan ei intoudu kohtuuttomiin rohmuamisiin eikä ota harvinaisten kasvien siemeniä, rauhoitetuista puhumattakaan.
Siementen keruu on hauskaa ja helppoa, ja kasvit, joita on hoivaillut näin alusta alkaen, tuntuvat ainakin minusta arvokkaammilta verrattuna niihin, jotka on kylvetty ostosiemenestä. Erityisen arvokkailta ne tuntuvat silloin, kun kasviin liittyy jokin tärkeä muisto: kun siemenet on kerätty itselle tärkeästä paikasta tai saatu rakkaalta ihmiseltä. Minulla on kasvatuksissani esimerkiksi Viron vuosiemme naapurin mummon härkäpapua sekä isäni amppelitomaattia. Otan niistä aina tarpeen tullen uutta siementä.
Unikon kypsiä siemenkotia.
Siementen keruusta ja säilyttämisestä on hyvä tietää joitakin perusasioita. Ehkä itsestään selvää on se, että siemenet kerätään vasta kun ne ovat riittävän kypsiä. Keruu kannattaa suorittaa poutasäällä. Sen jälkeen siemenet perataan roskista ja niissä mahdollisesti lymyilevistä hyönteisistä, jonka jälkeen ne levitetään kuivumaan. Kuivumisen suhteen helppoja ovat pikkiriikkiset kukkakasvien siemenet, kuten unikot, puna-ailakit, akileijat, mäkitervakot, kullerot jne., jotka rapistellaan purkkiin tai muuhun sopivaan astiaan. Varmuuden vuoksi niitä kannattaa pitää jossakin lämpimässä paikassa muutamia päiviä, ennen kuin sulkee astian kannen tai pussittaa siemenet.
Kypsää hulluruohon siementä.
Jotkut keräävät siemenet suoraan kirjekuoriin, kahvinsuodatinpusseihin tai muihin paperipussukoihin, kirjoittavat kasvin nimen päälle ja jättävät ne vähäksi aikaa vaikkapa uuninpankolle ennen kuin pistävät kaappiin tai laatikkoon.
Kasvien nimien kirjoittamista ei tosiaan pidä unohtaa, sillä vaikka siemenet ovat erinäköisiä ja monet helposti tunnistettavia, siemenvarastojen kertyessä määritysongelmia alkaa taatusti tulla!
Tällaisen kuivuneen palon herneet eivät ole enää makoisia, mutta kylvösiemeneksi ne ovat omiaan.
Hyötykasvit vaativat enemmän huolellisuutta. Esimerkiksi herneiden tai härkäpapujen siemenet eivät ole tuleentuneita vielä silloin, kun palot ovat pulleita ja niitä kerätään syötäviksi. On odotettava, että palot ovat rapiseviksi kuivettuneet – härkäpavuilla ne muuttuvat suorastaan mustiksi – jonka jälkeen paloista irrotetut siemenet kuivataan sisätiloissa leivinuunin päällä tai muualla lempeässä lämmössä. Tomaatit ja kurkut saavat mieluusti hieman ylikypsyä, jonka jälkeen siemenet kaivetaan hedelmälihasta, huuhdellaan siivilässä ja levitetään kuivumaan.
Tomaatin siementen putsausta.
Ylikypsästä avomaankurkusta saa kypsää siementä.
Kurpitsoista otetaan siemenet siinä vaiheessa, kun niistä valmistetaan ruokaa eli talvikurpitsan kanssa ei todellakaan ole kiire – säilyväthän ne usein pitkälle kevääseen. Mutta toki kurpitsan tulee olla kypsä, jotta myös siemenet ovat ehtineet kypsyä. Kesäkurpitsoita syödään usein pehmeäkuorisina ja vielä keskenkasvuisina, eikä sellaisista saa tietenkään siementä. Siementen keruuta varten ainakin yksi kappale on jätettävä pullistumaan ja kypsymään kovakuoriseksi.
Kesäkurpitsan eri lajikkeita ja lajikkeiden risteytymiä.
Vasta kun kerätyt ja puhdistetut siemenet ovat taatusti kuivia, ne purkitetaan tai pussitetaan. Varmimmin ne säilyvät lasi- tai peltipurkeissa. Siemenvarastoksi suositellaan viileätä ja pimeätä tilaa, mutta eipä kaikilla ole moista varastoa; keittiön kaapit ja lipaston laatikot kelpaavat kyllä. Joskus olen laittanut siemenpusseja myös pakastesäilytykseen, ja sekin on toiminut. Pakastettujen siementen tulee tietysti olla rutikuivia.
Härkäpavun siemeniä uunin kyljessä kuivumassa.
Kauppojen siemenpusseihin on merkitty, kuinka pitkään itävyyttä riittää. Olen monesti kylvänyt vanhentuneiksi luokiteltuja siemeniä, jotka ovat itäneet aivan hyvin. Ehkäpä siemenkaupat ovat valitusten pelossa ylivarovaisia – tai ihmisten halutaan heittävän vanhat siemenvarastonsa pois ja ostavan tiuhaan tahtiin uutta. Toisaalta kaupallisten siemenviljelysten toiminta on pitkälle koneellistettu, joten ostosiemenet voivat olla laadultaan epätasaisia. Esimerkiksi kurpitsan ostosiemenet olen todennut selvästi kehnommiksi kuin omat keruuni.
On toki kasveja, jotka menettävät itävyytensä nopeasti. Tutuin esimerkki on palsternakka, jonka keväisen kylvösiemenen pitäisi olla edellisen syksyn satoa. Mutta esimerkiksi tänä keväänä kylvin kymmenen vuotta vanhoja härkäpavun ja tomaatin siemeniä, ja itävyys oli mainio.
Siemenhamstrauksia – muun muassa herneitä, härkäpapuja, pensas- ja ruusupapuja.
Omien siementen keruussa on myös hyvä tietää, että jos haluaa säilyttää jotakin tiettyä lajiketta tai vanhaa maatiaiskantaa, kasvi ei saa päästä pölyttymään jonkin toisen sortin siitepölyllä. Eri kasvilajien suhteen tässä on hieman vaihtelua. Hyötykasveista huolettomimpia ovat herne ja tomaatti, joiden kasviyksilöt tyytyvät yleensä pölyttämään itse itsensä. Olenkin viljellyt kasvihuoneessa samana kesänä eri tomaattilajikkeita ja kerännyt niistä siemeniä luottaen, etteivät sortit ole sekoittuneet. Sen sijaan härkäpapu on jo niin vahvasti ristipölytteinen, että silloin kun haluan kerätä Gerda-mummon perinnöstä uutta kylvösiementä, en sinä kesänä kasvata mitään muuta härkäpapusorttia.
Härkäpavusta saa hyvää kylvösiementä, kun palko on näin tummaksi kuivettunut. Parhaat kasviyksilöt kannattaa valita etukäteen ja merkitä esimerkiksi villalangalla, jolloin niiden siemeniä ei tule epähuomiossa syötyä.
Lajien ja lajikkeiden ero on syytä huomata. Kurpitsoita on eri lajeja: kesäkurpitsa, (Cucurbita pepo), talvikurpitsa (Cucurbita maxima) ja myskikurpitsa (Cucurbita moschata), joiden risteytyminen on niin harvinaista, ettei sitä oikeastaan tarvitse ottaa huomioon. Sen sijaan eri lajikkeet sekoittuvat iloisesti, sillä puutarhassa pörräävät kimalaiset ja muut pölyttäjät vierailevat eri yksilöiden kukissa ja karistelevat siitepölyä sinne ja tänne. Jos siis kasvattaa lähekkäin kesäkurpitsasta vaikkapa keltaista pitkulaista ja vihreätä pyöreää lajiketta, kasvit melko varmasti pölyttävät toinen toisensa. Niistä kerätyt siemenet eivät tuota ainakaan täysin emokasvinsa kaltaisia jälkeläisiä, vaan todennäköisesti jotakin vanhempiensa väliltä.
Kurpitsoiden monimuotoisuutta. Kuvassa sekä eri lajeja että eri lajikkeita.
Tämän voi ottaa myös hauskojen yllätysten kannalta, ja olenkin tarkoituksellisesti, käsin pölyttämällä, tehnyt lajikkeiden välisiä risteytyksiä nähdäkseni minkälaisia jälkeläisiä siitä seuraa. Tällä tavoinhan uusia lajikkeita jalostetaan – risteyttämällä sopivia sortteja keskenään, valikoimalla risteytyksistä hyviä yksilöitä ja jatkamalla viljelyä vuosi toisensa jälkeen, kunnes toivotut ominaisuudet vakiintuvat.
Kurpitsoista sanottakoon vielä, että syötävien kurpitsoiden kanssa puuhatessa ei pidä samaan aikaan kasvattaa kitkeriä, jopa myrkyllisiä koristekurpitsoita (Cucurbita pepo), sillä tuloksena on syömäkelvottomia risteytymiä.
Syötävää satoa.
Toinen esimerkki lajeista ja lajikkeista: mieto ruokapaprika ja tulinen mausteena käytettävä chili ovat ehkä hieman yllättäen sama laji (Capsicum annuum). Niinpä jos kasvattaa molempia yhtä aikaa samassa kasvihuoneessa, kasviyksilöt pölyttävät toinen toisiaan ja tuloksena on risteytyksiä, joista ei voi etukäteen tietää, ovatko ne mietoja vai tulisia.
Lajikkeiden puhtaana säilyttämiseksi voi tehdä kaikenlaisia metkuja esimerkiksi pitämällä sorttien välillä riittäviä etäisyyksiä tai pölyttämällä kasveja käsin ja estämällä hyönteisten pääsy niihin kriittisenä aikana, mutta nämä puuhat ovatkin jo oma juttunsa.
Kurpitsan kontrolloitu pölytys. Kukka nipistetään kiinni jo edellisenä päivänä nuppuvaiheessa, sitten pölytetään omalla tai muun valitun kasvin kukalla ja ummistetaan taas pyykkipojilla. Näin hyönteiset eivät pääse missään vaiheessa tuomaan siihen ties minkä sortin siitepölyä. Omat risteytykset kannattaa myös merkitä jollakin lappusella, sillä satoa korjatessa on jo vaikea muistaa, mikä lajike toimi pölyttävänä osapuolena.
Ihan kaikkien hyötykasvien suhteen siemenomavaraisuus on pohjoisissa oloissamme vaikeaa, ja esimerkiksi nauriiden ja lanttujen kylvösiementen saanti edellyttää sitä, että juurekset talveuttaa kellarissa, keväällä istuttaa ne multiin ja loppukesällä korjaa lituihinsa kuivuneet siemenet. Yksi tai kaksi juuresta ei näissä hommissa riitä, sillä myös kasvit voivat kärsiä sukusiitoksesta, joten emoyksilöitä olisi hyvä olla toistakymmentä.
Olen ollut siementen keruusta ja omien sorttien kehittelystä sen verran innoissani, että olen kirjoittanut aiheesta kirjan, Oma herne ja valitut pavut, joka ilmestyi vuonna 2013. Se on jo loppuunmyyty mutta voi löytyä kirjastosta. Risto on ottanut kirjan kuvat, jotka ovat pääosin puutarhastamme Viron vuosilta.