20/2022

Nokikana, luhtakana ja liejukana ovat hauskoja ”tapauksia”.

Nokikanalla on sekä kova, ”röhkivä” tai ”töräytteleävä” ääni että terävä, metallinen pits -ääni. Nokikana pesii ruovikoiden reuna-alueilla, mutta tulee mieluusti avoveteenkin. Muuttoaikana nokikanat saattavat kokoontua parhailla paikoilla suuriinkin parviin ja ovat hyvin näkyvillä. Viron Haapsalun lahdella kuvasin tänä keväänä tuhatpäistä parvea, vaikka harmiksi tämäkin laji on niin nopeasti taantunut, että se on Suomessa luokiteltu erittäin uhanalaiseksi.

Muuttoaikoina nokikana kerääntyy avovesiin isoihinkin parviin. Kaikki rantakanat muuttavat öisin.

Luhtakanan muistan poikavuosilta kun vuonna 1969 tein Tuusulanjärven ensi havainnon. Tuusulan kirkkorannan hämärtyvässä illassa luhtakana huuteli rytmiltään vaihtelevaa ja kiihtyvää äänisarjaansa, joka päättyy lopuksi hieman härkälintumaiseen mylvintään. Luhtakana onkin aina tuore tuloskaslaji. Luhtakana on vakiintunut eteläiseen Suomeen ja kanta on vahvimmillaan Ahvenanmaalla.

Luhtakanan pääsee vain aniharvoin näkemään.

Liejukana viihtyy hyvinkin pienissä, rehevissä lampareissa. Ja vaikka sen voi hetken nähdä aivan esillä, se osaa kadota äkkiä lähes täydellisesti. Se on pienissä lammissa monasti tarpeen. Luhtakana voi piiloutua kasvillisuuden kätköihin, mutta vielä varmempi keino on pulahtaa veden alle, pitää vain nokan sieraimet pinnalla ja olla ihan paikallaan, erittäin vaikeasti havaittavissa. Veden pinnan alle piiloutumisessa auttaa sekin, että lampareitten vesi ei ole aina kaikkein kirkkain. Liejukanan parimäärä on olennaisesti luhtakanaa pienempi, vaikka liejukana vähälukuisenakin on pienistä lampareista helpompi löytää.

Liejukanan näkee lampareissaan ihan avovedessäkin.