Ihmiset muuttavat kasvukeskuksiin, ja kaupunkialueita tiivistetään lisärakentamisella. Tiivis rakentaminen on eittämättä viisasta ilmastonmuutoksen torjunnan kannalta. Energiaa ja materiaaleja kuluu vähemmän, liikkumistarve pienenee, joukkoliikenne ja jätehuolto on helpompi järjestää, ja samalla maa-alueita päätyy vähemmän rakennuskäyttöön keskusten reuna-alueilla.

Sitran juuri julkaistussa Tackling root causes -raportissa mainitaan myös eräänä luontokadon pysäyttämisen keinona se, että kaupunkien asukastiheys saadaan kasvamaan 51 prosenttia vuoteen 2050 mennessä. ’Ihmiset kaupunkeihin ja luonnolle tilaa’ on toki hyvä tavoite, jos kaupunkien ulkopuolelle jäävä luonto olisi lajikatoa ehkäisevässä kunnossa. Mutta kun ei ole, ei ainakaan tällä hetkellä.

On paradoksaalinen ongelma, että kaupunki­rakennetta tiivistettäessä on samalla nakerrettu kaupunkien viheralueita, joista on pitkän koskemattomuutensa takia tullut tärkeitä refugioita yleensä vanhoissa metsissä asuville lajeille: huuhkaja, kanahaukka, orava, liito-orava, tikat ja moni muu laji on muuttanut talousmetsistä kaupunkien metsälaikuille.

Rakentamispaineiden puristuksessa tapahtuva viheralueiden pilkkominen ajaa nämä metsien asukit ahdinkoon ja huonontaa myös kaksijalkaisten asumisviihtyisyyttä, vaikka kasvukeskuksiin pakkautuvat ihmisetkin tarvitsisivat oman pakopaikkansa arjen paineista.

Ekosysteemipalvelut, luonnon terveysvaikutukset ja luontokadon torjunta ovat nousseet jaettuun ymmärrykseen, mutta herää kysymys, näkyykö se todella kaupunkisuunnittelussa ja ennen kaikkea sen käytännön toteutuksissa nyt ja tulevaisuudessa?

luontokatomonimuotoisuusrakentaminen

Tilaa Suomen Luonto!

Avain ajankohtaisen ja innostavan luontotiedon aarreaittaan alk. 19,40 € / 3 lehteä + digipalvelu.
Tilaamalla tuet Luonnonsuojeluliiton työtä.