Ajatellessaan kuolemaa ihminen alkaa ajatella myös luontoa. Se on oikeastaan hieman yllättävää: luonto, varsinkin koskemattomana ja villiintyneenä, on ennen kaikkea elämän symboli. ”Kyllä elämä keksii keinot”, sanotaan, kun maitohorsmakasvusto täyttää kuloaukean, voikukka versoo betonirenkaan halkeamasta tai paprikansiemen alkaa itää lavuaarissa. Elämä herää, vaikka kuolema näyttäisi voittaneen.

Silti nimenomaan kuolema yhdistää ihmisen luontoon. Vaikka henkilö ei olisi ollut kiinnostunut aiemmin lainkaan luonnosta, kuoleman läheisyydessä luonto alkaa yllättäen kiinnostaa.

Jo hautausmaalla käveleminen todistaa, kuinka vahva on luonnon ja kuoleman yhteys. Vanhat puut, kukat ja linnut, pensaat ja sammaleiset kivet toimivat julkisivuna kuolemalle. Olisihan meillä vaihtoehtona rakentaa myös hautausmaita, jotka olisi päällystetty laatoin ja koristeltu patsain. Sellaisia emme halua. Mitä luonnollisempi, metsäisempi ympäristö, sitä sopivampi se on kuolleille ihmisille.

Kun ihmisiltä kysytään, mitä he haluaisivat ruumiilleen tehtävän kuolemansa jälkeen, luonto astuu jälleen peliin.

Ensinnäkin moni kokee rauhallisen ja luonnollisen maatumisen mukavammaksi ajatukseksi kuin polttohautauksen. Nykyaikana olisi kehiteltävissä vaikka minkälaisia teknisiä ja kemiallisia innovaatioita kuolleen hävittämiseen, mutta eivät sellaiset kiinnosta.

Eksoottisimmatkin toiveet ruumiin loppukäsittelystä sijoittuvat nimenomaan luontoon: eräs tuttava haluaisi, että tomumaja tarjottaisiin susilauman hävitettäväksi, toinen toivoisi paikalle merikotkia. Krematoriokaan ei erota ihmisruumista luonnosta: tuhka halutaan sirotella metsään, mereen tai kukkaniitylle. Tavalla tai toisella ihminen haluaa palata kuoltuaan osaksi luontoa.

Kuolleen siirtyminen luonnon kiertokulkuun on kaunis ja lohdullinen ajatus. Joskus minua mietityttää uskontojen ajoittainen tarve kiskoa ihmisruumis irti kiertokulusta. Äärimmäisten näkemysten mukaan tosiuskovan ruumis ei edes maadu, vaan nousee vahingoittumattomana mullista, kun tuomiopäivä koittaa. Maasta olet sinä tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman, sanoo onneksi pappikin. Ei ole järkevää pitää ihmistä erossa luonnosta.

Myös lapsi kokee – ehkä jollain hyvin vaistonvaraisella tavalla – luonnon läsnäolon kuolemassa ennen kaikkea lohdulliseksi. Aikuiset eivät ehkä aina tule tätä huomanneeksi, vaan yrittävät hieman hölmösti erotella kuoleman luonnosta. Kun lapsi kysyy, mitä isoäidille kuoleman jälkeen tapahtui, aikuinen ei anna luonnolle mahdollisuutta lohduttaa, jos vastaus on vain ”isoäiti on nyt toisessa paikassa”.

Kun oma isoisäni kuoli, keskustelin aika paljonkin lasteni kanssa kuolemasta. Aiemmin lähipiirissä ei kuolemantapauksia ollut juuri sattunut. Myönnän hieman arastelleeni, kun lapset kysyivät, mitä haudatulle ruumiille tapahtuu. Aloitin varovasti, mutta päädyin lopulta homeisiin, bakteereihin ja hyönteisiin saakka.

Lapsista se oli kiehtovaa. Kun heidän rakas koiransa kuoli pari vuotta myöhemmin, kertomani oli yhä mielessä. “Madot syövät sen”, nuorempi lapsi sanoi hellästi vanhemmalle, kun koiraa haudattiin puutarhaan. Biologinen valistukseni ei ehkä ollut täysin pysynyt sovinnaisuuden rajoissa. Silti oli selvää, että lapsia luonnon kiertokulku lohdutti. Ei ole syytä esittää, että olisimme jotain muuta kuin todellisuudessa olemme.