Pääkirjoitus: Luonnollisia suhteita
Pihallamme on vuosia liikuskellut, talvehtinut ja päivehtinyt rusakoita, joista joidenkin kanssa on tullut luotua varsin tuttavalliset välit. Tälläkin hetkellä pihamme on osa erään rusakon elinpiiriä. Syksyllä maalatessani talon seinää huomasin yllättäen, että rusakkotuttavani oli asettunut kahden metrin päähän viereeni mutustamaan heiniä. Se pureksi apettaan seuraten samalla kuin viihteenä askarteluani. Pakkohan sille oli vähän jutella.
Yleensä eläimet pakenevat, kun niihin kiinnittää huomiota, mutta ei tämä pitkäkorva. Se kuunteli rauhallisena, kun puhuttelin sitä matalalla äänellä, ja olisi epäilemättä kommentoinut tekemisiäni, jos meillä olisi ollut yhteinen kieli. Jaoimme siinä hetkessä jotain yli lajirajojen: jos ei muuta, niin rauhoittavan hetken arkielämää, aivan samalla tavalla kuin ihmisnaapureiden kesken on tapana.
Välillä vaikuttava kohtaamisen kokemus voi syntyä etäisyyden päästäkin. Monet eläimet reagoivat ihmisen ilmaantumiseen vaikkapa metsään uteliaisuudella. Ne lähestyvät ja kulkevat hetken rinnalla kuin arvioidakseen vierasta, ja poistuvat vasta, kun ovat vetäneet johtopäätöksensä kaksijalkaisesta kulkijasta. Tulkintahaasteista huolimatta katseiden kohdatessa tuntuu aina tapahtuvan jonkinlaista vaihdantaa. On kuitenkin vaikea arvioida, mikä on ihmisen kohtaamisen anti muunlajiselle. Se voi usein olla pelko, vaikkakin eläimillä tuntuu olevan hyvin kehittynyt kyky aistia muunlajistenkin aikeita.
Itse koen kohtaamisissa voimakkaita yhteenkuuluvaisuuden tunteita. Me elämme täällä yhdessä, ja elämä on moninverroin rikkaampaa ja antoisampaa kanssaeliöiden keskellä.
Lue esimerkki lajirajat ylittävästä ymmärryksestä ja eläinten persoonallisuudesta.