Mauritius, 1598. Ympäröivän metsän täyttää tasainen sirinä ja surina. Samanlaista ei voi kuulla missään muualla, sillä näitä lajeja elää vain tällä nimenomaisella Intian valtameren saarella.

Dodo ei vilkuile olkansa yli vaan jatkaa matkaa etsien lisää syötävää, eihän saaren suurimman tarvitse pelätä mitään.
 
Puiden takaa kuuluu rasahdus, ja kuin tyhjästä joukko merimatkan riuduttamia mutta innostuneita miehiä piirittää dodon. Ilman aseitakin lähes 20-kiloinen ja lentokyvytön dodo talttuu vaivattomasti ja miehet nostavat sen säkkiinsä illallista varten.

Trooppiset metsät, kuten kaikki ekosysteemit, ovat tosiasiassa lajien keskinäisten vuorovaikutusten tiheitä verkostoja. Niissä kaikki vaikuttaa kaikkeen. Lajit syövät toisiaan, kilpailevat keskenään ja tekevät toisilleen palveluksia.

Pienikin nykäisy tiheässä vuorovaikutusten kudelmassa tuntuu sen laitamilla saakka. Kun yksi laji häviää, ekosysteemin tasapaino järkkyy ja muiden häviävästä lajista riippuvaisten kumppanien selviäminen vaarantuu.

Lajin häviäminen vaikuttaa samalla tavalla kaikissa verkostoissa Mauritiuksen sademetsistä aina suomalaisiin virtavesiin asti. Ja nykäisyiltä, tai oikeastaan kiskaisuilta, ei ole tosiaan viime vuosisatoina vältytty.

Me ihmiset olemme metsästäneet, viljelleet ja muuttaneet ilmastoa aivan kaikkialla.

Madagaskarin itäpuolella, Intian valtamerestä kohoaa saari kaukana mantereista. 1500-luvulla iso osa saaren lajeista oli kotoperäisiä eli niitä ei esiintynyt missään muualla. Esimerksiksi Mauritiuksen 900 kasvilajista kolmannes kasvoi ainoastaan siellä.

Yksi kummallisimmista ilmestyksistä tällä erityislaatuisella saarella oli drontti eli mauritiuksendodo. Kaljupäinen, metrin korkuinen, lentokyvytön ja peloton kyyhkylintu asutti kuivahkoja rantametsiä ja söi lähinnä puista pudonneita kypsiä hedelmiä.

Kasvit tuottivat hedelmiä ja siemeniä, jotka houkuttelivat eläimet syömään ja levittämään niitä uusille kasvupaikoille.

Itse asiassa, moni siemen jopa vaati itääkseen matkan eläimen suoliston läpi. Eläimet olivat välttämättömiä myös, jotta siemenet levisivät tarpeeksi kauas emokasvin varjosta ja pitivät täten yllä sademetsän puujatkumoa.

Mauritiuksendodo söi trooppisten puiden, kuten dodopuun (Sideroxylon grandiflorum) ja kairapalmujen (Pandalus spathulatus, Pandalus eydouxia ja Pandalus palustris) suuria hedelmiä ja levitti niiden siemeniä. Kuvatut vuorovaikutukset ovat yksinkertaistettu osa suurempaa eläinten ja kasvien välistä verkostoa. Kuvitus: Siru Tirronen

Vielä 1500-luvulla nykyisen Suomen alueella ei ollut montaa paikkaa, jossa luonnon äänet olisivat peittyneet ihmisten ääniin.

Kourallinen kaupunkeja oli kasvanut Itämeren rannikolle, ja niistä useimpien läpi virtasi puhdasvetinen, koskien ja rantametsien reunustama joki. Joet olivat koskemattomia ja taltuttamattomia, ja yhteen laskettuna virta olisi ylettynyt maailman ympäri neljä kertaa.

Itämereen laskevissa joissa uiskenteli myös erittäin säännöllistä kiertolaiselämää noudattava Itämeren lohi. Lohi viettää useita vuosia merillä keräten voimia rankkaan ja koskien hidastamaan jokivaellukseen, jonka huipennukseksi se pääsee lisääntymään.

Lohta kalastettiin pienimuotoisesti ruuaksi tai jopa veronmaksuun etelän rannikolla ja pohjoisen saamelaisalueilla. Joka vuosi vaellusaikataulun mukaisesti jokien rannoilla ihmiset odottivat lohien saapumista ja kalastuskauden alkua.

Lohia odottivat myös huomaamattomammat otukset jokien pohjissa. Raakut eli jokihelmisimpukat tarvitsevat pärjätäkseen kaksi asiaa: luonnontilaisen ja puhtaan joen sekä lohen tai taimenen.

Joen vuorovaikutusten kudelmassa lohikala ja raakku yhdistyvät vahvalla langalla. Elinkiertonsa toukkavaiheessa raakku elää isäntäkalan kiduksilla, ja ilman isäntää raakun toukat selviävät vain muutaman päivän.

Alun vaikeuksista selvittyään raakku voi helposti elää jopa satoja vuosia, kuten Suomen vanhin löydetty 296-vuotias vanhus osoittaa.

Raakut myös ylläpitävät tarvitsemiaan puhtaan veden olosuhteita suodattamalla viisi ämpärillistä vettä joka ikinen päivä. 100-vuotias raakku on siis ehtinyt suodattaa elämänsä aikana yli 150 000 ämpärillistä jokivettä!

Itämeren lohen ja raakun arvioitu esiintyminen Suomen Itämereen laskevissa joissa ennen laajan ihmistoiminnan vaikutuksia. Karttapohja: Siru Tirronen

Vuosisadan alussa saaren asumukset olivat hiljenneet, sillä portugalilaisten piipahdus Mauritiuksella jäi lyhyeksi. Valtatyhjiötä täyttämään saapuivat hollantilaiset, jotka alkoivat vuodesta 1638 eteenpäin todella yrittää saaren asuttamista. Luonnonvaroina sieltä saatiin arvokasta eebenpuuta, jota korjaamaan tuotiin ensimmäiset orjat.

Ohi purjehtivat merimiehet ja rankkaan työhön laivatut orjat etsivät ravintonsa monimuotoisesta luonnosta, joten ei ole ihmekään, että petoja pelkäämättömät dodot jäivät niin usein nalkkiin.

Dramaattisella 1600-luvulla Mauritiuksen luontoa ravistelivat liikametsästys, metsien alkava hävitys ja vieraslajit. Dodoakin piinasivat yhtäaikaisesti metsästys ihmisten ruuaksi, rannikkometsien nopea hävitys ja uudenlaiset vieraspedot ja vieraslajiset kilpailijat.

Eräs kilpailijoista saapui Indonesiasta. Hollantilaiset merimiehet toivat itselleen lemmikeiksi jaavanmakakeja vuonna 1602, ja suotuisissa olosuhteissa ilman ainuttakaan petoa niiden määrä lähti räjähdysmäiseen kasvuun.

Dodojen määrä puolestaan väheni vähenemistään, kunnes viimeinen luotettava havainto Mauritiuksen leppoisasta jättiläisestä tehtiin vuonna 1662.

Itämeren lohen jokia ja niiden eliöstöä alettiin vähitellen koetella 1600-luvulla, kun tervanpolton mittakaava laajeni suurtuotannoksi. Nousevat siirtomaavallat Englanti ja Mauritiukselle rantautunut Hollanti tarvitsivat tervaa purjelaivoihinsa.

Tervantuotanto keskittyi Pohjanmaan rannikolle ja Järvi-Suomeen, missä ensimmäisenä muuttuivat jokien rantametsät, joita hakattiin tervanpolttoon ja ihmisasutuksen tieltä.

Samalla kun olosuhteet veden pinnan yläpuolella muuttuivat, myös veden pinnan alla vuorovaikutusten kudelmaa alettiin venyttää.

Lohijokien kudelmassa vuorovaikutusten langat eivät yhdistä toisiinsa pelkästään lajeja, vaan myös kumppanilajien paikallisia populaatioita. Eri jokien ja jokihaarojen raakut ovat erikoistuneet käyttämään vain tiettyjä perimältään erityisiä isäntäkalapopulaatioita.

Esimerkiksi jokien latvoilla raakut ovat sopeutuneet käyttämään isäntinään taimenia, sillä pieniin puroihin asti lohet eivät nouse lainkaan. Tämä tekee vuorovaikutuskudelmasta entistä yksityiskohtaisemman.

Vajaan sadan vuoden jälkeen hollantilaiset tulivat siihen lopputulokseen, että Mauritiukselle oli yksinkertaisesti liian vaikeaa perustaa pysyvää asutusta. He päättivät jättää saaren taakseen.

Eivät ihmiset kuitenkaan mihinkään hävinneet, vaan ranskalaiset ottivat hollantilaisten paikan johdossa ja aloittivat vuorollaan sokeriplantaasien raivaamisen trooppisiin metsiin. Plantaaseille tuotiin myös kiihtyvällä tahdilla lisää orjia Afrikasta töihin.

Tämän seurauksena vuosisadan loppuun mennessä ihmismäärä kasvoi muutamista tuhansista yli 70 000 ihmiseen, joista orjien osuus oli huimat 80 %.

Samalla kun ihmisväestö kasvoi, Mauritiuksen kotoperäiset lajit joutuivat kirjaimellisesti yhä ahtaammalle, eikä lisäsukupuutoilta vältytty.

Dodon kaltaisen lopun kokivat lentokyvytön mauritiuksenluhtakana ja peltotuholaisena pidetty mauritiuksenharmaakaija. Kaijojen kohtaloksi koitui erityisesti niiden sosiaalinen luonne: kun yksi lintu saatiin kiinni, se hälytti paikalle lajitoverit, jolloin kerralla pyydystettiin kokonainen parvi.

Tervanpoltto Pohjanmaan jokivarsilla vain lisääntyi siirtomaabuumin pyörteissä, ja metsää kaadettiin Suomen mustan kullan vuoksi ennätystahtia. Jopa siinä määrin, että huolestuneet valtaapitävät asettivat alueelle hakkuukieltoja.

Kaupungit ja niiden kasvu keskittyi edelleen jokien varsille, ja teollistumisen vuosisadalla ensimmäiset ympäristöongelmat alkoivat kasaantua. Esimerkiksi Helsingissä lohenpyynti ei ollut enää kannattavaa, sillä kalasto kärsi kallioiden louhinnasta ja vesiä pilaavasta kaatopaikkajätteestä.

Puhtaista vesistä pitävälle raakulle riitti kuitenkin edelleen sopivia jokia Ruotsin valtakunnan itäisessä osassa. Näihin kirkkaisiin vesiin syntyivät vanhimmat nykyään elossa olevat raakut.

Raakkujen huomattavasti lyhytikäisemmät isännät puolestaan elävät noin kymmenvuotiaiksi, ja lohisukupolvia on ehtinyt vanhimpien nykyään elossa olevien raakkujen elinaikana syntyä useita kymmeniä.

Mauritiuksella valta vaihtui taas, kun ohjaksiin tuli maailmanmahti Iso-Britannia. Orjuus onneksi kiellettiin vuonna 1835, mutta orjien sijaan saarelle ryhdyttiin kuljettamaan työläisiä Iso-Britannian toisesta siirtomaasta Intiasta.

Luonnon näkökulmasta valtaapitävillä ei ollut väliä. Satoja vuosia paikoillaan seisoneet puut olivat tarjonneet ravintoa ja pesäpaikkoja kaikenkokoisille eläimille, mutta nyt ne saivat kaatua laajenevien plantaasien tieltä tai teollisuuden materiaaliksi emämaan tarpeisiin.

Lisää sukupuuttoja nähtiin, tai oikeastaan ei heti edes huomattu, kun lentäviinkoiriin kuuluva hedelmänsyöjälepakko hävisi hiljaisesti saarelta ja samalla koko maailmasta.

Tervanpolton ja maanviljelyn sivutoimena monet talonpojat etsivät raakkujen sisältä täydellisiä helmiä, joita tosin löytyi vain joka tuhannennesta simpukasta. Raakun kaltainen nilviäinen ei niin vain juokse karkuun helmenkalastajia.

Käynnistyi myös muutosten sarja, jollaista lohet ja raakut eivät olleet vielä koskaan jääkauden jälkeen kohdanneet. Ensimmäinen vesivoimaa tuottava pato ja vesivoimaturbiini nousi Finlaysonin tehdasta varten Tammerkoskeen.

Padot napsivat poikki lohien ja raakkujen vuorovaikutuslankoja kuin sakset. Joki kerrallaan. Tästä alkoi vuosisatoja jatkuva yksinäisyys Suomen virtavesien karismaattisimmalle nilviäiselle.

Vihdoin koitti Mauritiuksen autonomia Iso-Britanniasta ja sen jälkeen varsinainen itsenäisyys vuonna 1968.

Aikakauden merkkipaaluihin kuului myös siirtyminen maailman väestöntiheystilastojen kärkisijoille. Hieman Joensuun kaupunkia pienemmän saaren väestö yli tuplaantui 1950-luvulta nykyhetkeen, ja nyt saarella asuu 1,3 miljoonaa ihmistä.

Tämän kasvavan ihmisväestön kanssa kilpaili valtamerisaaren rajallisesta tilasta sen ainutlaatuinen luonto. Valonpilkahduksena synkän luontokadon keskellä kiinnostus, tutkimus ja lopulta ymmärrys saariluonnon lajeista ja niiden vuorovaikutuksista alkoi lisääntyä.

Jokien patoaminen sekä uomien ja lohien kutupaikkojen perkaus saavuttivat lakipisteensä, kun sotien jälkeen itsenäisessä Suomessa tarvittiin sähköä teollisuudelle ja vaurastuvalle väestölle. Elintasonousun huumassa patorakentamiselta poistettiin kaikki kalatievelvoitteet ja naulana arkkuun vesien laatu romahti olemattomalle tasolle soiden ojituksen sekä teollisuuden ja maatalouden saasteiden ja myrkkyjen vuoksi.

Raakut jäivät yksin esimerkiksi Kemijoen yläjuoksulle, jonne Itämerestä vaeltavat lohet eivät enää alajuoksun patojen vuoksi päässeet nousemaan.

Virtavesien onneton kunto antoi todellisen kuoliniskun monelle lohien häviämisestä ja innokkaasta helmenkalastuksesta vaivoin selvinneelle raakkupopulaatiolle.

Osa Itämereen laskevien jokien raakkupopulaatioista jatkoi sinnittelyä käyttäen isäntänä lohen sijasta taimenta. Taimenista osa elää koko elämänsä joessa ja kärsii siksi vähemmän patojen luomasta mahdottomasta vaellusesteradasta.

Lapsenkenkäisen luonnonsuojelun toimesta raakusta tuli vuonna 1955 Suomen ensimmäinen lailla rauhoitettu selkärangaton. Myös ympäristönsuojeluun havahduttiin, kun tavallinen kansa ei enää voinut sulkea silmiään kalakuolemilta ja uimakelvottomilta rantavesiltä.

Tämän seurauksena sääntelyä, kuten kalateiden rakentamispakkoa ja jätevesien käsittelyä, lisättiin vuosisadan loppua kohden.

Tänä päivänä trooppisen metsän kakofoniaa on todella etsittävä. Mauritiuksen luontokatotilastot ovat synkkää luettavaa. Alle 5 % saaresta on alkuperäisen kasvillisuuden peitossa, loput metsistä ovat plantaaseja.

300 kotoperäisestä kasvilajista 100 on nyt uhanalaisia, ja näistä 50 niin uhanalaisia, että villejä yksilöitä on jäljellä alle kymmenen. Alkuperäisestä 18 lintulajista seitsemän on hävinnyt sukupuuttoon.

Sukupuuttoon hävinneiden lajien tilalle on tarkoituksella tuotu tai vahingossa kulkeutunut iso joukko kasveja ja eläimiä, jotka ovat muuttaneet jäljellejääneiden kotoperäisten lajien olosuhteita ehkä peruuttamattomasti.

Ensi vilkaisulla hollantilaisten lemmikeiksi laivatut jaavanmakakit vaikuttivat ottaneen sukupuuttoon kuolleen dodon roolin isoja hedelmiä tuottavien puiden siementen levittäjinä, mutta tarkempi tutkimus on paljastanut, että makakit ovatkin puille haitaksi. Ne tapaavat repiä hedelmät puista raakoina, jolloin siemenet ovat itämiskelvottomia.

Muut eläimet puolestaan ovat liian pienikokoisia levittämään isoja hedelmiä kasvattavien puiden siemeniä, joten puut ovat jääneet yksin odottamaan hidasta sukupuuttoaan leviämismahdollisuuksien hävitessä eläinten mukana.

Tänä päivänä yhdeksän kymmenestä suomalaisesta jokikilometristä on ihmisen muokkaamia. Vedenlaatu on toisaalta parantunut lähes yhtä dramaattisesti kuin se edellisellä vuosisadalla huononi. Virtavesien vaelluskaloihin kiinnittävät huomiota kaikki päättäjistä julkkiksiin.

Silti Itämeren lohta uiskentelee Suomessa enää muutamassa joessa, ja alkuperäinen luonnonkanta on jäljellä vain Tornionjoessa ja Simojoessa.

Lohen mukana on usein hävinnyt myös erittäin uhanalaiseksi arvioitu raakku.

Pitkäikäisyytensä ansiosta raakku ei ole kuitenkaan hävinnyt kaikista joista, vaikka lohet eivät ole päässeet nousemaan niihin vuosikymmeniin. Itämereen laskevissa joissa elinvoimaisia raakkupopulaatioita löytyy vielä Iijoen, Tornionjoen, Kokemäenjoen sekä Oulujoen latvoilta.

Eteläisessä Suomessa raakku sinnittelee siellä täällä, muttei lisäänny isäntälajin puuttuessa tai ojituksen samentamien vesien vuoksi.

Vaikka taimenkin käy osalle raakuista isäntäkalaksi, Itämereen laskevien jokien pääuomissa eläneet raakkupopulaatiot ovat lohesta riippuvaisia, eikä taimen siksi toimi täysimääräisenä pelastajana raakulle.

Luonnon lainalaisuuksia etsitään ja löydetään usein fysiikan ja kemian aloilla, mutta myös ekosysteemien toiminnasta voidaan johtaa samanlaisia yleismaailmallisia säännönmukaisuuksia.

Mitä sitten, jos yksi laji häviää? Mitä sitten, jos dodo ei enää käyskentele Mauritiuksen metsissä tai Itämeren lohi nouse kutemaan Suomen jokiin?

Näiden kumppaneiden puute on jättänyt vuosisatojen yksinäisyyteen pitkäikäiset puut Mauritiuksella ja raakut Itämereen laskevissa joissa. Odottamaan hidasta, mutta väistämätöntä sukupuuttoa.

Tutkijat ovat toivoneet puille ja raakulle korvaaviksi kumppaneiksi makakeja ja taimenia, mutta joutuneet pettymään, kun näistä ei olekaan ollut tosiystäviksi yksinäisille. Oli kyse sitten valtamerisaaresta tai havumetsävyöhykkeen pienestä joesta, kahden lajin välisen langan katkaisu tuntuu elonkirjon kudelmassa yhtä kaikki.

Juuri tälläkin hetkellä kalastus, vieraslajit ja tehomaatalous jäytävät suurenevaa reikää elintärkeään verkostoon.

Onko kaikki toivo tosiaan menetetty? Dodoa ei saada takaisin puiden siemeniä levittämään, se on selvää, mutta meillä Suomessa raakun ikuinen yksinäisyys voidaan vielä estää.

Jokien ennallistaminen ja siten lohien kutunousu olisi vielä mahdollista kaikissa Suomen joissa, jos vaellusesteinä toimivat padot purettaisiin.

Miltä me haluamme seuraavan luvun näyttävän Suomen aikajanalla?

 
Artikkelin pohjana on käytetty Nature Communications -tiedelehdessä julkaistua tutkimusta sekä Jouni Salosen (Jyväskylän yliopisto) ja Antti Miettisen (Helsingin yliopisto) haastatteluja.