Olen malttanut pitää pitkän tauon melonnasta. Viime kesänä sain viheliään tenniskyynärpään Suomen rannikkomelonnalla. Sen jälkeen melonta oli kivuliasta, joten päätin pitää reilun puolen vuoden melontatauon. Ohi menivät saariston ruska, ensilumen tulo ja talvimelonnat. Meri pysyi avoinna sydäntalvellakin, mutta päätökseni piti.

Kun pääsiäisvapaat koittivat, haahkat ja allit huutelivat vastustamattomasti mereltä. Kevään kutsu oli niin väkevä, etten malttanut enää odottaa. Oli aika lähteä testaamaan, miltä melonta tuntui pitkän tauon jälkeen. Kun sujahdin kajakkiini, kummastelin sen kiikkeryyttä. Miten olin kyennyt melomaan sillä viime kesänä yli 1 700 kilometriä? Kun keho löysi tutut liikkeet ja rytmin, rentouduin ottamaan aallot vastaan. Miten hyvältä liike tuntuikaan!

Ensimmäiseksi telttayöksi valikoitui tuttu Kemiönsaaren kunnan ylläpitämä ulkoilusaari Fåfängskäret. Päästessämme saaren rantaan, ulkomereltä hiipivä sumurintama ujutti lonkeroitaan ympärillemme. Maisema peittyi harmauteen, mutta kylmä ei ollut.

Melonnan lisäksi olin odottanut telttayötä saaristossa. Nukahdin laineiden liplatukseen ja haahkojen tuttuakin tutumpaan tasaiseen kaakatukseen. Samaan äänimaailmaan myös heräsin. Tajusin, kuinka paljon olin kaivannut tätä. Ei vain melontaa, vaan tätä kaikkea – hiljaisuutta, aaltojen liikettä, raikasta merituulta ja sitä maisemien kauneutta.

Aamupalan jälkeen kiersimme saaren luontopolun ja odotimme sumun hälvenemistä puolille päivin, ennen kuin työnsimme kajakit jälleen vesille. Tuuli oli vastaista, ja aallot kulkivat tiiviissä rytmissä meitä kohti. Jokainen melanveto tuntui työltä, mutta samalla se oli kummallisen palkitsevaa. Ohitimme naurulokkien kansoittaman luodon ja toisen pienemmän, jonne kyhmyjoutsen oli jo rakentanut pesänsä. Emme jääneet lintuja häiritsemään, vaan kiersimme pesimäpaikat kauempaa.

Toiseksi telttapaikaksi valikoitui entuudestaan tuttu leirisaari ulompaa saaristosta. Sen poukamassa pääsi sopivasti etelästä käyvältä viimalta suojaan, eikä paikalla häirinnyt pesintäänsä aloittelevia lintuja. Heitin talviturkin mereen ja keittelin päivällistä rantakalliolla samalla seuraillen harmaahylkeen sukeltelua saaliinsa perässä. Kallioin raoista kasvoi jo tuuheita kevään vihreitä ruoholaukkatuppoja, joista osa päätyi koristamaan ilta-ateriaamme.

Kolmas melontapäivä valkeni aurinkoisena ja niin lämpimänä, että kuivapuvuissa tuli kuuma. Päivän mittaan taivas kuitenkin muuttui. Harmaus hiipi hiljaa horisontista, ja ensimmäiset sadepisarat ropisivat hiljaisina vedenpintaan. Tuuli nousi vähitellen, ja lämpimän auringon alta siirryttiin nopeasti viileään, sateen sävyttämään iltapäivään. Kun lopulta meloimme kotirantaan, sade oli jo muuttunut tihkusta tasaiseksi ropinaksi. Nousimme maihin siitä huolimatta tyytyväisinä.

Koko retki oli ollut juuri sitä, mitä olin kaivannut ja melontataukokin oli tehnyt tehtävänsä. En tuntenut enää kyynärpäässäni kipua. Sen sijaan tunsin kiitollisuutta. Siitä, että olin malttanut odottaa. Siitä, että liike, joka kerran sattui, tuntui taas omalta ja luonnolliselta. Siitä, että meri oli yhä entisellään: oikukas ja yllättävä, yhä yhtä kutsuva kuin aina ennenkin.