Kymmenen vuotta hienoja retkiä hienon kaverin kanssa.
Tuo kaveri oli Musti, joka tuli meille neljävuotiaana. Useimmiten retkeilimme siten, että Risto kuljeskeli kameransa kanssa omissa kohteissaan, Musti ja minä teimme lenkin jossakin muualla, ja sovittuna aikana Risto tuli hakemaan meidät tien poskesta.
Vuosien mittaan muutamat suojelualueet tulivat Mustille ja minulle tutuiksi ja rakkaiksi; tietyt polut ja pitkospuut kuljettiin lukemattomia kertoja. Eväshetket olivat tärkeitä, ja meille vakiintui omia taukopaikkoja, joihin Musti minut päättäväisesti johdatti.
Marraskuinen retki Teeri-Lososuolle jäi viimeiseksi, sitten tuli talvi upottavine hankineen. Teimme vain tavanomaisia päiväkävelyjä kodin lähellä. Kunnes Musti sairastui vakavasti ja yhtäkkiä oli poissa.
Musti oli hiljainen koira mutta sen läsnäolo oli tiivistä. Koti tuntui tyhjältä ja koko oleminen ilottomalta. Mietin, miten kevään tullen jaksan taas kuljeskella metsissä ja soilla. Miltä tuntuu retkeillä yksin, kun Musti on ollut melkein osa minua?
Pakko myöntää, että elämä ilman koiraa tuntui kurkkua kuristavalta murheelta. Niinpä tartuin tilaisuuteen, kun sellainen tuli.
Nyt meillä on kolmen kuukauden ikäinen Vekku. Mustin tavoin Vekku on bordercollie-sekoitus, mutta pentu on vielä pentu. Ei todellakaan ”järkiukko”, jollaiseksi Mustia välillä kutsuin. Kaikki on Vekulle uutta ja ihmeellistä, välillä vähän jännittävääkin, ja kaikki pitää saada leukojen väliin hammasteltavaksi.
Yhteinen retkikausi on kuitenkin jo alkanut. Tänä vuonna kevät tuli varhain, ja lumet ovat suurimmaksi osaksi lähteneet. Ensimmäinen retki tehtiin Kuhmon Lentuankoskelle, missä nähtiin västäräkki ja metsäpeuroja. Virrassa oli tavallista vähemmän vettä, ja peurat uskaltautuivat sinne kahlailemaan.
Seuraava retki suuntautui Sotkamon Hiidenporttiin. Kävelimme jokivarren polkua reilun kilometrin, sitten istahdettiin kaatuneelle kelolle evästämään. Päivä oli aurinkoinen mutta viileä. Kivellä nökötti kohmeinen suruvaippa, eikä koko aikana yksikään lintu laulanut. Joki oli enimmäkseen jäässä, mutta yhdellä sulapaikalla uiskenteli majava.
Vekku ei huomannut majavaa eikä perhosta, sen sijaan polun varren vanhat koiran kakat kiinnostivat. Ja eväät maistuivat!
Paluumatkalla retkeläinen väsähti ja sai hepulin. Se riekkui hihnassa kietoutuen siihen vuoroin kaulastaan ja vuoroin käpälistään, ja silmukoita availlessani se iski naskalihampaansa sormiini, ärisi ja murisi. Se oli vain leikkiä, mutta olin silti tyytyväinen, kun viileän ilman vuoksi olin tullut laittaneeksi hanskat.
Riekkuminen on rankkaa, joten autoon päästyämme pieni erämies nukahti melkein saman tien – ja nukkui koko kotimatkan.
Vaikuttaa siltä, että ainakin toistaiseksi Vekun mielestä meidän kaikkien on retkeiltävä yhdessä ja oltava yhtä aikaa näkyvillä, muuten hätä iskee. Niinpä vielä menee aikaa, ennen kuin retkeily sujuu samaan tapaan itsestään selvästi kuin Mustin kanssa.
Mutta tottahan lapselle täytyy antaa aikaa oppia – ja siinäkin ajassa iloa riittää.
Juuri siksi koiraton elämä tuntui vaikealta. Jotakin puuttui: se välitön ilo, joka koirakaverista huokuu. Tarttuva, molemminpuolinen, jaettu ilo. Ja siinä suhteessa Vekku on jo kykynsä näyttänyt!
Pentuperheen arkea. Oikealla näkyvä kirpparilta ostettu lasten pinnasänky toimii idätyksessä olevien siemenperunoiden suojana. Muuten perunat olisivat pitkin poikin lattioita ja nakerreltuina…